Punainen neilikka eli urheilullisten brittien seikkailuja vallankumouksen ajan Ranskassa

scarlet pimpernel2

Talven luin postmoderneja asioita hitaasti ja päätäni vaivaten. Sitten tuli kevät ja tuhosi orastavan intellektualismin. Kaipasinkin historiallisia seikkailuja, miekkataisteluja ja viime hetken pelastuksia! Kolmeen muskettisoturiin aikanaan toivottomasti rakastuneen oli aika etsiä uutta luettavaa.

Epämääräiset muistikuvat lapsuudessa nähdystä tv-sarjasta saivat minut etsimään käsiini paronitar Orczyn historiallisen romaanin Punainen neilikka (The Scarlet Pimpernel, 1905). Ja se onkin jotain ihan muuta. Kirja teki minuun vaikutuksen monella tavalla, joista kaikki eivät ole kirjalle eduksi. Mielenkiintoinen se silti on, sitä ei käy kiistäminen.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat Ranskan suuren vallankumouksen aikaan. En ole asiantuntija, mutta luulenpa, että turhan suurta historiallista paikkansapitävyyttä tästä ei ole syytä etsiä. Viattomia aatelisparkoja lahdataan aamusta iltaan, ja likainen rahvas kapinoi silkkaa huonotapaisuuttaan. Tässä kohtaa on syytä mainita, että paronitar Orczy oli unkarilainen aatelinen, joka joutui itse nuorena maanpakoon talonpoikien noustua kapinaan ja poltettua perheen tilukset…

Scarlet-Pimpernel-PosterSankarimme on salaperäinen englantilainen herrasmies, joka pelastelee ranskalaisia aatelisia urheiluhengessä. Tämä naamioitumisen ja juonittelun mestari pitää vallankumouksellisia pilkkanaan ja käyttää tunnuksenaan punaista neilikkaa. Mutta – rummunpärinää – kuka onkaan tuntematon sankari, joka herättää ihastusta ja ihailua Englannin seurapiireissä?

Punainen neilikka on todellisuudessa Sir Percy Blakeney, turhanpäiväinen dandy ja luultavasti Englannin suurin idiootti. Tällaista hän siis vakuuttavasti esittää kaikille, jopa vaimolleen Margueritelle, jonka näkökulmasta tarina kerrotaan. Peitehahmo, jota Percy käyttää lähes kaiken aikaa, on saamaton ja ärsyttävä, mutta täydellisen hyvätapainen herrasmies. Kukaan ei usko, että Percy Blakeney kykenee mihinkään muuhun kuin solmimaan kravattinsa oikeaoppisesti. Samaan aikaan hän sankaroi Ranskassa apujoukkoineen, johon kuuluu rikkaita nuoria aatelismiehiä, joilla ei oletettavasti ole parempaa tekemistä.

Seikkailulliselta kuulostavan kirjan draama syntyy kuitenkin pohjimmiltaan pääparin avio-ongelmista: Marguerite ei kestä idiootin roolia vetävää miestään, Percy taas epäilee ranskalaisen vaimonsa tukevan vallankumouksellisia. Väärinkäsitykset, ylpeys ja puhumattomuus johtavat sotkuun, jota kaikenmoinen juonittelu ja salaiset pelastelutehtävät mutkistavat entisestään.

Kauneimpia älykkäimpiä ihanimpia hahmoja

Seuraavaksi on sanottava, miksi en pidä kirjaa varsinaisesti hyvänä. Sen jälkeen mietin, miksi pidän siitä silti.

On varsin selvää, että kirjoittaja toteuttaa kirjassa lukuisia romanttisia fantasioitaan. Ei siinä sinänsä mitään vikaa ole, mutta tässä tapauksessa romanttinen kuvasto käy hupaisaksi. Lukijalle kerrotaan jatkuvasti, että Marguerite on sekä Euroopan kaunein että älykkäin nainen. Tarina harvemmin tukee tätä kuvausta, mutta joka tapauksessa sankarittaremme on ihmeellisin olento, joka koskaan on esteettisesti antanut pitsiliinansa hulmuta tuulessa. Percy taas on täydellinen englantilainen herrasmies. Täydellisen romanssin tiellä ovat vain harvat jäljelle jääneet inhimilliset heikkoudet ja aviomiehen sankaroinnin tarve. Hahmokuvauksessa on siis toivomisen varaa, realismia en tällaiselta kirjalta edes toivoisi.

Kerronta on usein rasittavan melodramaattista – ja minä sentään pidän dramatiikasta ja kukkaisproosasta. Kirjassa on hetkensä, jotka antavat aavistaa, että kirjoittajasta voisi olla paljoonkin, mutta suurimman osan aikaa teos tuntuu keskenkasvuiselta. Yksittäisenä esimerkkinä mainittakoon, että kirjailija kuvaa Percyä sanoilla ”six foot odd of gorgeousness” – näin jo vuonna 1908! Huumoriarvoa lisää, että sanat on laitettu nuoren varakreivin suuhun…

Tästä huolimatta kirjassa on jotain erittäin koukuttavaa, joka sai minut lukemaan sen loppuun yön pimeinä tunteina. Syytän siitä Percy Blakeneyn hahmoa, joka on turhassa täydellisyydessään juuri sen verran inhimillinen ja naurettava, että hänestä voi pitää. Koko hahmon idea on ihastuttavan absurdi: Percy ei välitä lainkaan siitä, että puoli maailmaa pitää häntä idioottina – ja syystä. Hän näkee päinvastoin paljon vaivaa ylläpitääkseen tällaista kuvaa.

Punainen neilikka on toiminut esikuvana erinäisille naamioituneille sankareille, esimerkiksi Zorrolle. Nykypäivän vastineita lienevät supersankarit. Punaisen neilikan pitäisi periaatteessa olla ihan vain raavas engelsmanni, mutta välillä vaikuttaa siltä kuin hänelläkin olisi supervoimia. Loukkaantumiset tai mitkään maalliset esteet eivät tunnu pahemmin sankarin vauhtia hidastavan. Tämä sankari ei kuitenkaan pukeudu kokovartalotrikoisiin, vaan viimeisimpään 1700-luvun muotiin, eikä hänen kravatissaan ole koskaan moittimista. Jokin kevytmielinen osa minusta pitää tästä hahmosta ihan vain tyylikkyyden vuoksi. Ja täytyyhän siitäkin antaa tyylipisteitä, että kiperistä tilanteista selvitään ennemmin oveluuden kuin voimankäytön avulla.

Mitä onkaan tämä kieli

Kaikkein suurimman ja hämmentävimmän vaikutuksen minuun teki teoksen kieli. Tarkemmin sanoen se, miten ihmiset puhuvat. Se onkin jotain ihan muuta. En ole kovin perehtynyt 1700-1800-luvun englantilaisen aateliston puhekieleen, mutta tässä kirjassa kaikki ovat kovin… no, englantilaisia.

Valitetpostertavasti en ole vielä saanut suomennosta käsiini. Olisi erittäin mielenkiintoista katsoa, mitä puheenparresta on säilynyt käännöksessä. Lainataan tähän kuitenkin pieni näyte englanninkielisestä painoksesta: “Lud!  they are a bit quaint, ain’t they?” laughed Sir Percy, jovially. ”But, odd’s fish!” he added, with sudden earnestness and authority…

Hahmojen puhe on täynnä hilpeyttä herättäviä ilmauksia: zounds, lud, odd’s fish, odd’s life, zooks, demmed, ja tietysti Percyn ärsyttävä pikku la!, jota hän käyttää varsin usein. Näitä kaikkia käytetään usein, oletettavasti luomaan peribrittiläisyyden vaikutelmaa, joka menee jo karikatyyrin puolelle. Minun teoriani mukaan tämä johtuu siitä, että kirjoittaja oli unkarilainen maahanmuuttaja, joka halusi kirjoittaa erittäin englantilaisen teoksen. Lopputulos sitten kirkuukin englantilaisuutta, mutta se on kirjoitettu ikään kuin ulkopuolelta, tarkkailijan näkökulmasta. Englantilainen kirjoittaja ei olisi saanut aikaan vastaavaa. Tämä on tietysti pelkkää arvelua, mutta tällaisia tunnelmia kirjan yhtä aikaa viihdyttävä ja hieman nolostuttava kielenkäyttö herätti.

Itse asiassa nuo kaksi sanaa kuvaavat parhaiten koko lukukokemustani: Punainen neilikka on viihdyttävä ja hieman nolostuttava. Pidän siitä siksi tai siitä huolimatta. En suosittele kyynikoille, joita uhkaisi pikainen sokerimyrkytys. Punainen neilikka saattaa tehdä paluun blogiin, kunhan saan käsiini jonkin lukuisista jatko-osista.

Loppuun on vielä lisättävä käännöksellinen huomautus. Kirjan alkuperäinen nimi ei suinkaan tarkoita neilikkaa. Scarlet pimpernel on suomeksi niinkin komealta kajahtava kukka kuin peltopunka, vanhemmalta nimeltään peltopuna-alpi. Puna-alpi, kaikkien aristokraattien sankari!

Kirjasta on tehty lukuisia elokuva- ja teatteriversioita, joista saatan kirjoittaa lisää myöhemmin. Aiheeseen voi sillä välin tutustua vaikkapa täällä:

The Scarlet Pimpernel Gutenberg-projektissa (koko teos luettavissa)

1982 elokuva (Anthony Andrews, Jane Seymour, Ian McKellen)

1934 elokuva (Leslie Howard, Merle Oberon)

Broadway-musikaali

Takarazuka-musikaali

Advertisements

2 thoughts on “Punainen neilikka eli urheilullisten brittien seikkailuja vallankumouksen ajan Ranskassa

  1. Kyllä paronitar osasi englantia, sillä hän muutti 14-vuotiaana poliittisena pakolaisena Britanniaan, ja teini-ikäinen voi saavuttaa syntyperäisen tason vieraassa kielessä. Hän oli vuosikymmeniä naimisissa englantilaisen taiteilijan kanssa. Taiteilijaperhe oli köyhä, siksi Emma alkoi kirjoittaa ja tuli erittäin suosituksi. ”Punainen neilikka” oli ranskalaisten rojalistien tunnus. Kuva kukasta täällä.
    https://blogisisko.blogspot.fi/2007/05/punainen-neilikka-tulee-taas.html

  2. Kiitos kommentista! En suinkaan tarkoittanut, etteikö kirjailija olisi osannut englantia, puhumattakaan siitä, etteikö vierasta kieltä voisi oppia vanhemmallakin iällä. Pohdiskeluni koski lähinnä henkilöiden puhetapaa. Saattaa hyvinkin olla, että sanavalinnoilla on enemmän tekemistä aikakauden kirjallisten ja kielellisten konventioiden kanssa. Kirjailijan elämänkokemusten yhdistäminen kirjalliseen tuotantoon ei ole toki ole ongelmatonta, mutta minusta se on tässä tapauksessa mielenkiintoista. Mielestäni kirjasta välittyy varsin perinpohjainen englantilaisuuden ihannointi, ja tarkoituksena on luoda nimenomaan perienglantilaiselta vaikuttava sankari. Siksi kirjailijan oma suhde englantilaisuuteen herätti ajatuksia.

    Mitä kukkaan tulee, niin kuvan kukkahan ei liene neilikka vaan peltopunka/puna-alpi: https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Peltopunka

    Oletin, että suomennoksessa on otettu vapauksia vähän komeammalta kalskahtavan nimen luomiseksi. Onkohan kirjassa esiintyvä kukka muuten rojalistien symboli muuallakin kuin fiktiossa? En löytänyt äkkiseltään tietoa siitä, enkä ole törmännyt tähän kukkasymboliin muualla kuin näissä romaaneissa (tosin tietoni Ranskan vallankumouksesta ovatkin hatarat).

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s