Scott Lynchin Herrasmiesroistot-sarjan (Gentleman Bastard Sequence) ensimmäinen osa ilmestyi suomeksi vuonna 2007 nimellä Locke Lamoran valheet. Sarjaan kannattaakin tutustua Tero Valkosen loistavan suomennoksen kautta. Valitettavasti WSOY on sittemmin lopettanut sarjan suomentamisen.
Herrasmiesroistot-sarjassa häikäilemätön varasjoukko aiheuttaa rikkaille ja valtaapitäville harmaita hiuksia eleganteilla huijauksillaan. Veijarifantasiana alkavassa tarinassa päädytään kirjaimellisesti synkemmille vesille. Toisen osan lopussa päähenkilömme Locke Lamora ja Jean Tannen jätetään purjehtimaan avomerelle pienessä veneessä epäonnisen huijauskuvion päätteeksi. Ai niin, Locke on myös myrkytetty. Eikä vastamyrkkyä ole olemassa.
Sarjan kauan odotettu kolmas osa The Republic of Thieves (2013) jatkaa siitä, mihin edellisessä osassa jäätiin. Myrkytysongelman ratkaisu johtaa huijarikaksikon Karthainin vaarallisten palkkavelhojen pyörittämään poliittiseen peliin. Locke ja Jean saavat tehtäväkseen luotsata toisen kaupunkia johtavista puolueista vaalivoittoon. Lähes kaikki kepulikonstit murhaa lukuun ottamatta ovat sallittuja. Heitä odottaa kuitenkin pätevä vastus: entinen herrasmiesroisto Sabetha Belacoros, joka sattuu olemaan myös Locken kadonnut rakastettu.
Pääjuonen rinnalla kulkee edellisistä osista tuttuun tapaan hahmojen menneisyyteen sijoittuva juoni, jossa tutustutaan tällä kertaa teini-ikäisiin herrasmiesroistoihin ja teatterin maailmaan. Teatterijuoni peilaa pääjuonen poliittista näytelmää ja selittää hahmojen motiiveja. Hahmot saavatkin lisäsyvyyttä ja teatteri värittää maailmaa mukavasti. Naurettavien, ihastuttavien teinien edesottamukset ovat kirjan parasta antia. Teatterijuonen olisi kuitenkin voinut sitoa tiukemmin kiinni pääjuoneen. Nyt juonet tuntuvat jäävät irrallisiksi toisistaan.
The Republic of Thieves ei tee aivan samanlaista vaikutusta kuin sarjan kaksi edellistä osaa. Naseva dialogi, viihdyttävät juonenkäänteet ja antisankarihahmot ovat edelleen kohdallaan, mutta panokset eivät tunnu yhtä korkeilta. Kirja alkaa asiaankuuluvan dramaattisesti, mutta sen jälkeen kaikki tuntuu tapahtuvan herrasmiesroistojen mittapuulla turhan helposti. Päähenkilöille annetaan valmiiksi hahmoteltu huijaus ja rahavaroja sen toteuttamiseen, eikä heidän tarvitse kuin astua tarjottuihin saappaisiin. Toki mikään ei ole aivan sitä miltä näyttää, mutta edellisten osien jännitystä tai sydäntäraastavuutta ei saavuteta. Karmaisevan, ällöttävän äkkikuoleman uhkakin on vaihteeksi valitettavan kaukana.
Sabetha on kasvanut sarjan kuluessa lähes myyttiseksi hahmoksi. Hän jää toistaiseksi melko läpinäkymättömäksi, mikä on varmasti tarkoituksellista. Sabetha on silti kiinnostava ja ristiriitainen hahmo, paljon muutakin kuin vain Locken pakkomielteen kohde. Sabethan ja Locken suhde toimii varsin uskottavasti sekä menneisyys- että nykyisyysjuonessa – onneksi, koska hahmojen suhde on keskeinen osa kirjaa. Lynch on sen verran maanläheinen kirjoittaja, että romanssissa vältetään pahimmat sokeriansat.
Jeanin ja Locken ystävyys on yksi sarjan kulmakivistä, ja se on kohdallaan tässäkin osassa. Sarja nojaa pitkälti loistaviin hahmoihin, joiden koheltamista seuraisi ilolla, vaikka suurempaa juonta ei olisikaan näköpiirissä. Sellainenkin kolkuttelee ovelle kolmannessa osassa, ellei kirjailija huijaa lukijoita ilkeästi. Se on paitsi mahdollista myös todennäköistä. Vaikka kolmatta kirjaa vaivaa lievä väliosan sivumaku, se on silti erittäin viihdyttävää huijarifantasiaa, joka laajentaa mielenkiintoisesti Herrasmiesroistojen maailmaa.
Jatkoa saattaa olla luvassa jo syksyllä 2014, jolloin sarjan neljäs osa The Thorn of Emberlain alustavasti julkaistaan.
Arvostelu on ilmestynyt Spin-lehden numerossa 2/2014.
Paperiaaveet 