”Väärinkäsitä minut oikein!” – 80-vuotias kirjoitusopas paljastaa sen, mitä olet aina tehnyt väärin

aiotko-kirjailijaksiKun silmäni lankesivat ystävän kirjahyllyssä Mika Waltarin kirjoitusoppaaseen Aiotko kirjailijaksi? vuodelta 1935, tiesin, että kohtalolla oli sormensa pelissä. Olen nimittäin aina tapellut kirjoitusoppaiden kanssa, tuskastunut hyvää tarkoittaviin neuvoihin, kironnut aamusivut alimpaan helvettiin ja tuntenut syvää epäluuloa omenapiirakantuoksuisten amerikkalaisten viihdekirjailijoiden opastuspyrkimyksiä kohtaan.

Nyt oli kuitenkin kyseessä kirjailija, joka oli jo voittanut minut puolelleen ja jota näin ollen halusin kuunnella. Minua varoitettiin etukäteen, että kirja on kirjailijanalulle mitä masentavin ja saattaa aiheuttaa täydellisen lamaantumisen.

Mitä vielä.

Aiotko kirjailijaksi? on ihanan kitkerä, sen huumori on hiljaisen purevaa, siinä ei yritetä neuvoa mihin aikaan päivästä pitää sinun kirjoittaman. Sen sijaan kirjassa maalataan suuria linjoja: pohditaan kirjoittamisen motiiveja ja henkilökohtaista kasvua, joka kirjan mukaan on myös kirjailijuuden edellytys. Päällimmäiseksi vaikutelmaksi jäi, että kirjoittaja ymmärtää kirjoittamisesta ja maailmasta jotain olennaista. Kirja ei ole niinkään opas siihen miten kirjoitetaan vaan miksi kirjoitetaan (kaikesta huolimatta), ja sellaisena se on erinomaisen inspiroiva.

Toki kirjassa on myös roppakaupalla käytännöllisiä neuvoja ja tyyliseikkoja koskevia mielipiteitä, jotka ovat auttamattoman vanhentuneita. Niillä on kuitenkin nykylukijalle suurta viihdearvoa, jota haluan välittää teillekin lainaamalla valikoituja kohtia muutamista aiheista.

Runoilijuudesta: Eikä monikaan runoilija, ellei hän ole saavuttanut suoranaista maailmanmainetta, erikoisesti välitä siitä, että tätä hänen heikkouttaan julistetaan postinkantajille tai tilapäisille kuulijoille esim. raitiovaunussa.
Jos sillä saadaan Turkuun raitiovaunuja, niin minun runoilijuuttani saa kyllä julistaa julkisilla paikoilla!

Kirjailijanuran onnettomuudesta: Jos haaveksit tulevaisuutta ammattikirjailijana, muista, että sinua tällöin odottaa melkein varmasti kuluttava nuoruus, rauhaton miehuus ja turvaton vanhuus, jolloin aika on heittänyt sinut syrjään ja uusi polvi hymyilee teoksillesi.
Sitä rauhatonta miehuutta odotellessa.

Turmioelämästä: Niin, mikään inhimillinen ei saa olla sinulle vierasta. – Monet nuoret kirjailijanalut käsittävät tämän siten, että katsovat olevan syytä juoda itsensä juovuksiin, solmia luvattomia suhteita, porsastella mahdollisimman monella tavalla mahdollisimman monessa eri paikassa jne. Tämä on suuri erehdys…

Päätoimittajan liehakoinnista: Päätoimittaja ei tavallisesti kiinnitä pienintäkään huomiota siihen, että tiedät hänen nimensä, hän pitää sitä niin itsestään selvänä asiana. Hän antaa joka tapauksessa kirjoituksesi toimitussihteerin luettavaksi ja menee itse pelaamaan biljardia.

Kansanomaisesta tyylistä: Moni aloittelija pitää ihanteenaan naturalistista tyyliä ja kuvittelee saavansa tyylinsä mehukkaaksi, voimakkaaksi ja tehoavaksi käyttäessään karkeita, raakoja tai tekaistuja sanoja, murteellisuuksia ja virheellistä kieltä, esim. seuraavaan tapaan:
    ”Korvenperän Esa, se rutturintainen rahjustelija, pyyhkäisi piipunperskoista tahrautuneen peukalonsa lökkäpöksyjensä persuuksiin ja karjaisi kersat kärpäsiä kihisevään pirttiröttelöön.”
Alkusointu, jota myös kirjassa parjataan, tuntuu olevan Waltarista lähes kuolemansynti.

Kiroilusta: Jos sinun kuitenkin on pakko käyttää tällaista sanaa tyylikeinona, kirjoita ainakin se silloin reilusti kokonaan, muuten se näyttää naurettavalta. ”P-le” on jo vanhentunut kirjoitustapa.
Kieltämättä ajankohtainen neuvo.

Romanttisesta tyylistä: Etenkin naiset lankeavat siihen kuvitellen kirjoittavansa kaunista kirjoittaessaan teeskentelevästi, vetistelevästi ja hentomielisesti esim. seuraavaan tapaan:
”Voi, mun armainen, suloinen sinipiikani”, kuiskasi poika painaen kyyneleiset kasvonsa tytön hiuksiin, jotka olivat mustat kuin korpin siipi. Hetkeksi leimahti palamaan tytön sykkivässä sydämessä intohimon tulipunakukka, lemmen salaperäinen kaiho. Mutta hän tempautui nyyhkäisten irti ja he seisoivat siinä, poika synkkänä kuin syksyinen ilta, tyttö kuin rantaan ajautuva, haavoittunut sinisorsa.
Sinisorsa. En toivu sinisorsasta. ”Sanontatavat on lainattu alkuperäisistä käsikirjoituksista”, muuten.

Romanttisesta tyylistä II: Tällainen romantiikka on sairaalloisuutta, ohentunutta ja vetistynyttä tai pohjaan palanutta sielunelämää, siitä ei päästä mihinkään, vaikka kirjoittaja tuntisikin jäisten tuliruoskain pieksevän selkäänsä paetessaan paholaisen vihreäsilmäisiä helvetinkoiria.
Pohjaan palanut sielunelämä! Se selittää niin monta asiaa!

Naturalistisesta tyylistä: Normaalia ihmistä inhottavista asioista ei pidä kirjoittaa laajalti. Vai kuvitteletko ehkä, että sinulla on syytä ylpeillä abnormisuudestasi. Jos kirjailija ilmeisesti tuntee erikoista kertomisen iloa kuvaillessaan, miten torakoita kuhisi lattialla tai valkoisia matoja ryömi ruotimummon makuuhaavoissa tai humalainen kieriskeli katuojassa, niin silloin hänessä on jotakin vikaa.
Terveiset splatterpunk-kollegoille! 1900-luvun alkupuolen naturalistisille novelleille altistuneena luulen ymmärtäväni, mistä Waltari puhuu. En minäkään olisi kaivannut niitä mielikuvia valkoisista madoista ja mädän löyhkästä.

Elämästä yleensä: Koko elämä ei suinkaan ole onneton vain siitä syystä, että sinä kuvittelet olevasi onneton. Elämä ei suinkaan ole tapauksetonta, vaikka sinä et kykene näkemään siinä tapauksia.

Näytelmän kirjoittamisesta: Näyttämöllä ei kiroilla eikä päästellä luonnonääniä. Ei myöskään murhata tai juopotella tai harjoiteta haureutta. Ei myöskään juoda kahvia.
Liittyiköhän kahvikielto jotenkin säännöstelyyn, kahvin moraalittomuuteen vai siihen, että näytelmä on tylsä, jos sen henkilöt viettävät turhanaikaista ”kahvilakapinavaihetta?”

Näytelmän kirjoittamisesta II: Jos et kykene hallitsemaan henkilöitäsi muuten kuin antamalla heidän piiloutua kaappeihin, pensaiden taakse, avaimenreikien kohdalle jne., niin että he pääsevät selville näyttämön tapauksista, älä kirjoita lainkaan näytelmää.
Waltari paheksuisi ankarasti nykyisiä saippuasarjoja.

Näiden kaikkien hyvien neuvojen jälkeen todetaan, että sitten kun on suuri taiteilija, ei tarvitse kuunnella kenenkään neuvoja.

Ei tämän kirjan lukeminen kenestäkään kirjailijaa tee, mutta tervettä järkeä se saattaa joillekin opettaa. Pidin siitä, että kirjassa käsiteltiin kirjoittamista työnä ja tulonlähteenä, jolloin on syytä ottaa huomioon maailman realiteetit, mutta toisaalta kyse oli myös koko ajan jostain elämää suuremmasta. Ehkä se minua konkreettisissa ja järkevissä neuvoissa korpeaakin: etsin oppaista epämääräistä tunnetta ja tarkoitusta, en tyhjiä tyyliharjoituksia. Tunnetasolla Aiotko kirjailijaksi? osui suoraan suoneen.

En suosittele teosta säikyille tai herkästi masentuville kirjoittajille. Sen sijaan suosittelen sitä lämpimästi kaikille, joihin Waltarin kyyninen idealismi ja ankeanhauskat miespäähenkilöt ovat koskaan vedonneet.

Onko teillä suosituksia kirjoitusoppaista? Mistä on ollut käytännön apua, mikä on herättänyt inspiraation? Suosituksia odotellessani jään viettämään boheemia kahvilakapinavaihettani ja potemaan pohjaan palanutta sielunelämääni!

Mainokset

4 thoughts on “”Väärinkäsitä minut oikein!” – 80-vuotias kirjoitusopas paljastaa sen, mitä olet aina tehnyt väärin

  1. Kuulostaa todellakin toistaiseksi parhaalta tarjolla olevalta kirjoittamisoppaalta. Itse olen lukenut varsinaisesti vain yhden, minkä myötä meni kokonaan maku kirjoittamisoppaisiin. Se oli Marketta Rentolan Kirjoita hyvin. Se oli kirjoitettu huonosti. Sen jälkeen olen uskaltanut vain selailla muutamaa. Mistä tuon saisi käsiinsä? Pitää päästä lukemaan! Pohjaanpalaneesta sielunelämästä, luvattomista suhteista ja sinisorsista olis kiva saada vielä enemmän tietoa. Kuulostaa nimittäin oikeasti hyödylliseltä.

  2. Teosta löytyy käsittääkseni kirjastoista melko hyvin. Suosittelen – vaikkei tästä olisi varsinaista hyötyä, niin oli se ainakin hauska lukea! Saatoin kyllä spoilata kirjan parhaat kohdat…

  3. Tämä homeisten kattojen, särkevien selkien ja kusilammikoihin vertautuvien lattioiden kuvailu lienee myös ihan nykyistenkin luovien kirjoittamisen kurssien antia että sinänsä ihan pätevä neuvo. Terv. Nimim. ”Strindberg teki sen jo”

  4. Kieltämättä se, että realismi tarkoittaa lähinnä kaiken kuppaisuutta, käy usein hermoille. Samoin se, että hyvän kirjoittamisen pitäisi edustaa tällaista realismia.

    Tästä tuli muuten mieleen, että erään nimeltä mainitsemattoman englantilaisen yliopiston kirjallisuuden laitoksella opettajien mielestä hienoa subversiivista runoutta voi kirjoittaa kaavalla myyttinen sankari + alatyylinen loppukaneetti. Esimerkiksi: [Akilles oli suuri sankari, suuresti hän sankaroi]… Sitten hän kävi paskalla.

    En ollut varsinaisesti vaikuttunut.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s