Kaupunki ja lapsi: runoja sodasta ja toivosta

Kiitäjä

En tehnyt lupauksia uudelle vuodelle, mutta yksi niistä voisi olla: lue enemmän runoja!

Unohdan aina, miten paljon nautin runoista. Väitän myös, etten ymmärrä runoudesta mitään, ja se lienee tavallaan totta. En tiedä, miten runoista kuuluu puhua. Tunnistan rytmejä ja mittoja, vaikka en osaa nimetä niitä. Eksyn tavupainojen suohon. Olen suorittanut kursseja, jotka eivät ole lisänneet ymmärrystä. Lisäksi pelkään olevani auttamattoman vanhanaikainen, rakastunut kuluneisiin kaikuihin: minuun vetoavat Tulenkantajat ja Rimbaud, García Lorcan viiltävänlempeä kuvakieli ja Södergranin palo. Minulle ei ole väliä, kuinka tomuisia sanat ovat tai kuinka uutta on luotu. Pidän sanojen estetiikasta ja enemmän sanoista kuin tyhjyydestä niiden välissä.

Yhdestä asiasta olen kuitenkin vakuuttunut. Kenenkään ei pitäisi joutua väkisin lukemaan runoja, joista ei pidä, saati sitten esittää saavansa niistä jotain irti. Runous on minulle sellainen kirjallisuudenlaji, jossa omien mieltymysten ja tunteiden seuraaminen on paras kompassi. Se ei tarkoita, että pitäisi vältellä ravistelevia tai outoja asioita – mutta niistä ei ole velvollisuutta pitää, eikä kaikkea ole luotukaan pidettäväksi.

Sopivasti ensimmäinen tänä vuonna lukemani kirja onkin slovenialaisen runoilijan Aleš Debeljakin kokoelma Kaupunki ja lapsi (Nihil Interit 2002, suom. Kari Klemelä). Hankin kokoelman kirjamessuilta muutama vuosi sitten, mutta vasta nyt se tarttui sattumalta käteeni hyllystä.

Tiesin heti, mikä minuun runoissa aikanaan vetosi. Kuvakieli ja sonettimuoto, vääjäämätön menetys ja toivo, jolle kaikesta huolimatta ei ole loppua. Runoista välittyy mielikuva luhistuneesta monarkiasta ja romantisoidusta menneisyydestä, jota yritetään pitää elossa. Vaikka Jugoslavian hajoaminen on lähihistoriaa, runot menevät pinnan alle ja kuiskivat vanhasta maasta, joka on nähnyt monta valloittajaa. Ne ovat täynnä sellaisen menneisyyden henkeä, jota en tunnista, mutta joka silti puhuttelee. Vieraus ei karkota vaan kutsuu uppoamaan.

Kun selaan kirjaa uudelleen, on vaikeaa löytää yksityiskohtia tai hetkiä, joita voisin osoittaa ja selittää, mikä minuun teki vaikutuksen. Kokoelma loi kokonaisuudessaan vangitsevan tunnelman, joka jäi kummittelemaan mieleen. Runot on valittu onnistuneesti: ne muodostavat kaaren, jossa kuljetaan vanhan monarkian muistoista sotaan ja uudistumiseen lapsen syntymän kautta.

Lainaan yhden runon, joka kuvaa kaikkea paremmin kuin minä.

runo

 

Photo credit: Moth by nz_willowherb at Flickr

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s