Huonon Fantasian Lokikirja: R. A. Salvatore – Merirosvokuningas

merirosvokuningasMiksi minä ajattelin, että tämä olisi hyvä ajatus? Merirosvokuninkaan lukeminen oli sellaista tuskaa, että teiniaikojen kaunis metafora ”ranteet auki kirjastokortilla” väikkyi mielessäni. Kirja oli nimittäin todellista roskaa lähestulkoon alusta loppuun. Luin sen silkasta masokistisesta nostalgiasta, jota ei palkittu millään tavalla.

Kääntäjä Renvall on heittänyt hanskat tiskiin. Hän ei välitä enää mistään. En minäkään välittäisi, jos tämän kirjan lukemisen jälkeen tietäisin, että se pitää vielä kääntää. Kirja on silti ihan lukukelpoista suomea, mitä ei voi sanoa sarjan kaikista osista. Lukujen nimet antavat hieman osviittaa välittämisen tasosta. Olin niin vaikuttunut, että kokosin niistä runon.

kankaan kudontaa
myötäisessä
kaikkia odotuksia uhmaten

uskaltaa uneksia
muistojen kalastelua
pahempi kahdesta pahasta

käytännön syyt
usko enkelten voittoon
turvaa tukahduttamalla

purjeiden kaupunki
oikeuden perusta
sotajuonia ja tulipalloja
Arcanen arkkivelho
sava, viisi ja puoli tapaa voittaa

köysi kiristyy ja kuolleet heräävät
seuraa vain huutoja
ääni varjoista
       siedettäviä tappioita

seuraukset
nousu ja pelastus

tuuli vinkuu heidän korvissaan
ihmisten hyvät puolet
armoton Jäätuulen laakso
paratiisi … joskus sitten
tulla kokonaiseksi

neuvonantajan kuolema
näky menneestä
periaatteet ja käytännöllisyys
Luskanin pitkä talvinen yö
sivistyksen kuori sulaa pois

paineita
väärä valinta

Deudermontin koura
sananlaskun oljenkorsi
jonka tappaisin mielelläni

aurinko laskee Luskanissa

Herkkää, eikö vain?

Minusta ei ole kirjoittamaan tästä lukupäiväkirjaa. Jollain ihmeen konstilla sain luettua kaikki 428 sivua. Oletan, että kirjoittajalle on maksettu sanamäärän mukaan. Seuraavassa kuitenkin olennaisimpia huomioita.

Merirosvoja!

Luskanin kaupunkia hallitsevat keskenään kilpailevat merirosvokapteenit, mutta kulissien takana valtaa käyttävät Arcanen suurtornin velhot. Kaikki tuntuu toimivan ihan hyvin – tosin kaupungissa harrastetaan ikävähköjä vankikarnevaaleja – mutta edellisistä kirjoista tuttu paladiininomainen kapteeni Deudermont on päättänyt, että suurtornista on hankkiuduttava eroon. Ja jäljelle jäävä valtatyhjiö ei ole mikään ongelma, koska kyllähän kaikki kääntyy parhain päin kaupungissa, joka on täynnä merirosvoja.

Kaikki merirosvot esitellään rintalihakset edellä. Heillä on vaikeuksia pitää paitoja päällään tai kiinni. Kaikilla on myös kauniit, tuulessa liehuvat hiukset. Tässä onkin tapahtunut selvää kehitystä: nyt myös miehet ovat epätodellisen kauniita ja vähissä vaatteissa! Oletan, että joku on vihjannut Salvatorelle, että voisi kuvailla hahmoja vähän syvällisemmin, ja hän tekee työtä käskettyä. Pientä hämmennystä on kuitenkin ilmassa:

”Hänen ruskeat hiuksensa liehuivat tuulessa, ja hänen vain puoliksi napitettu, musta paitansa lepatti riemukkaasti ja kovaäänisesti tuulessa. Siinä määrin napakasti, että hänen vasempaan kylkeensä oli jo tullut tervanruskea ruhje.”

Aikamoinen tuuli on kyllä!

Sillä välin toisaalla

Kääpiökuningaskunta on tehnyt rauhan örkkien kanssa. Bruenor, Drizzt ja Regis lähtevät neuvottelemaan. Paikalla on muitakin:

”Barbazut tunnettiin ’parrakkaina paholaisina’, koska niillä oli leuan ali korvasta korvaan ulottuva parta. Hampaita täynnä oleva suu oli luonnottoman leveä siihen nähden, että otukset muutoin vaikuttivat nälkiintyneiltä. Niiden joukossa oli myös niiden lemmikkiolentoja, lemureja, jotka olivat limaa erittäviä, hyytelömäisiä olentoja, näyttivät sulaneilta kiviltä ja etenivät pyörimällä ja ryömimällä.”

Lemuri

Rengashäntämaki (Lemur catta)

Sitten tapellaan. Drizzt kierii ja pyörii. ”Limaiset etanapaholaiset sihisivät ja poksahtelivat hänen sivallellessaan niitä.” En tiedä, mistä etanat tulivat tänne lemurien ja vähäpukeisten naispaholaisten sekaan, mutta selvä.

Palataan merirosvoihin, ei tätä kestä selvin päin

Kapteeni Deudermont, jonka ainoa ystävä ja kumppani on muuten miespuolinen velho Robillard, jonka kanssa hänellä on pariskuntatyyppistä settiä, neuvottelee itselleen liittolaisen. Ja millaisen liittolaisen!

”Hän oli tavallista pidempi mies – yhtä pitkä kuin Deudermont – ja hänen hiuksensa loistivat kirkkaassa auringonvalossa vehnänvaaleina, kun taas silmät vilkuilivat sinne tänne, mutta eivät pälyillen vaan tutkivasti, ikään kuin maailmassa olisi ollut hänen mielestään vielä aivan tavattoman paljon nähtävää. Hänellä oli kapeat ja komeat kasvot, ja siinäkin hän muistutti Deudermontia, ja hänen ihonsa ja kynnenalusensa olivat puhtaat, mistä saattoi päätellä hänen olevan ylhäistä syntyperää.”

Hän on kreivi Brambleberry. Kaunis kreivi saattelee kapteenin vaunuihinsa.

”Heidän päästyään taloon, joka kyllä muistutti enemmänkin palatsia, Brambleberry meni heti ensi töikseen hakemaan viinipullon telineestä, jossa olikin oiva lajitelma haltiaviinejä. Deudermont tarkasteli miestä tämän kumartuessa ottamaan ensin yhden ja sitten vielä toisenkin pullon alimmalta hyllyltä.”

Deudermont! ”Brambleberry aikoi siis tarjota parasta mitä hänellä oli, ja se sai Deudermontin hymyilemään tyytyväisenä.” Kapteeni hyvä, aiotko olla uskoton Robillardille?

”He siirtyivät viihtyisään salonkiin, jossa paloi takkatuli. Pienelle, puiselle pöydälle, kahden pehmeän tuolin väliin oli tuotu kaikenlaista hienoa naposteltavaa.” Nyt on kyllä viettely-yritys käynnissä! Kreivi paljastaa korttinsa: ”Mutta ei, ystäväiseni – puhun nyt järjestelystä, joka on kiinteämpi”

Huhhuh. Sitten he alkavat jostain syystä puhua politiikkaa ja laatia huonoja suunnitelmia. Spoileri: Brambleberry kuolee putoamalla kuoppaan ja hautautumalla mutaan. Deudermont kuolee, kun jättiläisvaris nokkii hänet hengiltä.

Sillä välin matkalla Luskaniin

Catti-Brie lähtee Alustrielin luo opiskelemaan magiaa. Drizzt suorastaan työntää häntä menemään. Onko drow huomannut haltiavaltiattaren epätoivoisen flirttailun?

Drizzt ja Regis taas lähtevät Luskaniin. Matkalla he kuitenkin tapaavat Harpelleja – uskomattoman ärsyttäviä ja pähkähulluja velhoja, joiden uusin innovaatio on muuttaa rikolliset kaniineiksi. Regis kyseenalaistaa käytännön oikeutuksen. Drizztiä ei tunnu vaivaavan.

”Siinä tilassa he eivät ainakaan voi enää satuttaa ketään”, Bidderdoo totesi.
”Paitsi se yksi”, Harkle huomautti. ”Se, jolla on isot hampaat ja joka hyppää korkealle!”
”Niin, se”, Bidderdoo myönsi. ”Oikea ruutikaniini!”

Kun avasin kirjan ensimmäistä kertaa, osuin tähän kohtaan. En vieläkään tiedä, mikä pahansuopa mahti ajoi minut silti lukemaan sen.

Kun Drizzt ja Regis pääsevät Luskaniin, kaikki on menemässä päreiksi. Jostain syystä he liittyvät Deudermontin joukkoihin tappelemaan velhoja vastaan, vaikka se on kauhean huono ajatus. Taistelua kestää noin kahdensadan tuskaisen sivun ajan. Velhomagiaa kuvataan useimmiten sanoilla ”sitten hän alkoi mumista ja heiluttaa käsiään”. Ja magiaa tapahtuu paljon.

Sen jälkeen pidetään talven verran taukoa ja sankarimme käyvät Jäätuulen laaksossa tapaamassa Wulfgaria, joka sanoo, että Catti-Brien pitäisi olla kotona synnyttämässä Drizztille lapsia. Kuole, Wulfgar, kuole.

Luskan on yllättäen jälleen tulessa

Palataan Luskaniin. Siellä ei mene vahvasti. Puolet kaupungin asukkaista on kuollut, loput näkevät nälkää. Deudermont on surkea kuvernööri. Merirosvot juonittelevat. Tapellaan lisää.

Koko kirjan ajan pahikset ovat kuulleet salaperäisiä kuiskauksia varjoista. Jostain syystä he kuuntelevat niitä. Joko hahmot tietävät, keistä on kyse, mutta lukijalle ei kerrota sitä neljäänsataan sivuun, tai sitten heillä vain on tapana ottaa vastaan ohjeistusta pimeiltä nurkilta. Hmm, keitä nämä varjoissa hiippailevat tyypit voisivat olla?

Drizzt kokee epämiellyttävän yllätyksen päivällisillä. Lautaselta löytyy rothen lihaa ja Uumenenalasta peräisin olevaa sientä. Kukakohan niitä Luskaniin toimittaa? Eivät varmaat drowhaltiat kuitenkaan. Ei, olisihan epätodennäköistä, että he yrittäisivät hyötyä kaaoksesta. Drizzt päättää elää kieltäymyksessä.

Sitten tapellaan lisää. Paljastuu, että kirjassa päitä tohjoksi murskannut kääpiö ei ole kukaan muu kuin Athrogate, kammottava riimittelevä kevennyskääpiö Patriarkan tiestä, jossa hänen tehtävänsä oli pilata Jarlaxlen ja Entrerin herkät hetket pieraisemalla tai röyhtäilemällä. Näyte hahmon lyriikasta:

”Huh, saitpahan päähäsi tällin juu, mut kolottaa tämänkin sällin luu niin että tuskin piankaan unhoittuu! Hahhaa!”

Yllätys: täällähän on droweja!

c4b2df43a0895a6b4512c2fa52167c1c

Meemin tekijä on väärässä!

Jarlaxle on kaiken takana. Tai ei kaiken, politiikan ihmiset sotkivat ihan itse, mutta hän on myynyt nälkää näkevälle kaupungille elintarvikkeita suoraan Uumenenalasta hyvällä voitolla. Saattaapa olla, että hän on tullut tukeneeksi Deudermontin poliittisia vihollisia ja ottaneeksi Drizztin ja Regisin vangiksi, mutta sellaista nyt vain sattuu.

Arvasin tämän suuren paljastuksen ensimmäisestä mustasta varjosta lähtien. Ilahduin silti. Joku tässä hullujen kaupungissa käyttäytyy tolkullisesti! Jarlaxleen voi aina luottaa.

”Drizzt mulkoili palkkasoturia epäluuloisena.
’Ah, sinun epäluuloisuutesi loukkaa minua syvästi’, Jarlaxle sanoi huokaisten. Sitten hän rauhoittui, tuli Drizztin luo ja otti itselleen tuolin. Hän käänsi sen ympäri ja istui siihen kahareisin laskien kyynärpäänsä selkänojan päälle. Sitten hän katsoi Drizztiä silmiin.”

Hetkinen, missä vaiheessa Jarlaxlen ja Entrerin tiet ovat eronneet? Koska nyt kyllä vaikuttaa epäilyttävästi siltä, että joku on etsimässä uutta kumppania. Olisi ehkä pitänyt lukea se välistä jättämäni trilogia. Tai sitten ei.

Kauniiksi loppukaneetiksi Drizzt toteaa, että Luskan on kuollut. Kenenköhän vika se on?

Kaiken kruunaa jälkinäytös, jossa Jarlaxle palauttaa Drizztille ja Regisille näiden kamat. Hän on kuitenkin varastanut Regisiltä yhden esineen, jolla ei ole juuri rahallista arvoa. Niin minkä?

”Jarlaxle katseli heidän menoaan, kunnes he katosivat näkyvistä. Sitten hän otti vyöllään riippuvasta nyytistä Regisiltä ottamansa esineen. Se oli pieni luuveistos, johon oli kuvattu Drizzt ja Guenhwyvar.
Jarlaxle hymyili lämpimästi ja nosti suurta hattuaan. Sitten hän katsoi kohti itää, Drizzt Do’Urdenin perään.”

Tähän kirja loppuu.

Kaiken kaikkiaan lukukokemus oli karmaiseva, mutta epätoivoni on ilahduttanut lähipiiriäni. Se sanottakoon kirjan suurimmaksi ansioksi. Ja trilogiaa on vielä yksi osa jäljellä. Villit huhut kertovat, että Aavekuningas vasta huono onkin. Toivotaan, että siinä päästään jo psykedelian tasolle.

Advertisements

6 thoughts on “Huonon Fantasian Lokikirja: R. A. Salvatore – Merirosvokuningas

  1. Tämä Huonon Fantasian Lokikirja on ehkä parasta, mitä seuraamissani blogeissa tapahtuu tällä hetkellä.

    • Kiitän! En nimittäin ole aina varma, levitänkö näillä ympärilleni iloa vai kärsimystä…

    • Ei tässä muutakaan voi. Jos kirja saa itkemään ja nauramaan, niin kai sen täytyy olla hyvä?

  2. Mää en kestä. 😀 Nauroin koko lukuhetken ajan. Tässä on kommentit ja havainnollistavat tekstinäytteet täydellisessä tasapainossa. Lepattavat paidat, etanat, kamala Wulfgar… hengästyttävää. Kaikesta huolimatta annan kirjaa lukematta pluspisteen Jarlaxlesta.

    • Kiitos, on iloni viihdyttää! Jarlaxle parantaa aina asioita. Ei niin että se olisi lempihahmoni tai mitään…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s