Huonon Fantasian Lokikirja: Ken kimaltaa auringonvalossa?

Olen mielestäni lukenut huonon fantasian lukupiirin nimissä kohtuullisen huonoja asioita. Salvatore on aiheuttanut lattialla kierimistä ja tuskaisaa naurua. Odotin siis vampyyriteemaa innolla, koska en uskonut, että tulossa voisi olla ainakaan mitään kammottavampaa. Olin tietysti väärässä.

Ohjelmassa oli kolme lupaavaa teosta: Houkutus (Twilight), Charlaine Harrisin Dead until dark (Veren voima) sekä Anne Ricen Veren vangit (Interview with the Vampire).

Houkutuksen olin jo lukenut, joten annoin itselleni luvan olla kiduttamatta itseäni enempää. Päällimmäinen mielikuvani oli, että odotettuani koko kirjan ajan luvattua vampyyrimättöä päähenkilö pyörtyi kriittisellä hetkellä ja kaikki toiminta skipattiin. Veren vangeista minulla sen sijaan oli nostalgisia muistoja, ja odotin sitä ihan innolla. Päätin vielä vaihtelun vuoksi lukea sen suomeksi. Charlaine Harrisin kirjat eivät olleet tuttuja, mutta True Bloodia jaksoin katsoa ensimmäiseen muistinmenetysjuoneen asti (inhokkikliseeni missä tahansa genressä). Odotukset eivät olleet korkealla, mutta ajattelin, että jotain sarjan tasoista on varmaan luvassa.

Väärin.

Tämä oli ensimmäinen lukupiiri, johon en kyennyt lukemaan loppuun ainoatakaan valitsemistamme kirjallisuuden helmistä.

Voi Rice, minkä teit

verenvangithieno

Aloitin toiveikkaana Veren vangeista. Suomennos ei vaikuttanut ihan timanttiselta, mutta kohtuulliselta kuitenkin. Luettuani kirjaa noin kolmekymmentä sivua epäilykset alkoivat hiipiä mieleeni. Kehyskertomus, jossa vampyyriä haastatellaan, tuntuu tarpeettomalta ja häiritsevältä. En muistanut kirjan olevan näin… huono. Ajattelin tämän olevan vain alkukankeutta, mutta ei! Kirja on tosiaan tylsä ja raskassoutuinen, henkilöt hampaattomia tai vastenmielisiä, eikä Louisin ja Lestatin vuosisatainen parisuhdekriisikään jaksa innostaa millään tavalla, kun parempaakin on onneksi nykyään tarjolla. Henkilöt ovat niin ikäviä, ettei samassa arkussa päällekkäin nukkuminenkaan tuota minulle enää iloa. Näyte draamallisesta kohdasta, jossa orjat aikovat tuikata Louisin kartanon tuleen:

”Ja Lestat hyppi kuin julmistunut Tittelintuure niin että oli vähällä puhkaista lattiaan reiän. Menin ikkunaan pitsiverhojen suojaan.”

Tämä kuvaus sai kyllä teet väärään kurkkuun. Köhimisen lomassa riensin kirjahyllylle tarkistamaan, kuka tästä on vastuussa. Onhan tämä suomentajan neronleimaus, onhan? Ei kai minulla ole vuosia ollut lämpimiä muistoja kirjasta, joka sisältää tämäntasoista kuvausta?

Voitte varmaan aavistaa masentavan totuuden. Suomentaja on erittäin uskollinen alkutekstille.

Pahinta tässä on, että Veren vangit oli minulle aikanaan monella tavalla merkittävä kirja. Kärsin nimittäin esiteininä hirmuisesta vampyyrikammosta. Näin niistä hirveitä painajaisia, enkä pystynyt katsomaan edes komedioita aiheesta. Yläasteen äidinkielentunnilla opettajamme sai neronleimauksen näyttää meille Veren vangit -elokuvasta vampyyriksitekemiskohtauksen, enkä vieläkään tiedä, miten selvisin juoksematta luokasta ulos. Mutta kun luin lopulta kirjan, parannuin vampyyrikammosta kertaheitolla, enkä ole sittemmin siitä kärsinyt!

Lisäksi Veren vangit oli ensimmäinen romaani, jonka luin englanniksi. Siinä kesti ainakin puoli vuotta. Oletin, että olin vain niin huono englannissa. Minulla oli epämääräinen mielikuva siitä, että arkkitehtuurisanasto ei ollut ihan hallussa. Nyt olen sitä mieltä, että kirja vain on oikeasti tylsä ja vaikeaselkoinen, joten ei ihmekään, että siinä meni niin kauan! Silti – siitä tämä kaikki lähti. En varmasti olisi koskaan päätynyt opiskelemaan kääntämistä, ellen olisi alkanut lukea englanninkielistä kaunokirjallisuutta. Voitte siis kuvitella järkytykseni, kun teoksesta löytyi jotain tittelintuureja.

Elän vielä siinä kuvitelmassa, että Rice on kirjoittanut tämän jälkeen parempia kirjoja. Ainakin muistan pitäneeni enemmän Vampyyri Lestatista, jossa Lestat ei ole yhtä jäätävän kamala, tappaa susia Ranskan takamailla, rakastuu viulistipoikaan ja karkaa Pariisiin. Suosikkini The Vampire Armand taas sijoittuu dekadenttiin renessanssiajan Venetsiaan, jossa roomalainen patriisivampyyri kokoaa kauniista pojista koostuvaa haaremia, kaikki on erittäin draamallista ja kaksintaisteluja ja bordelleja esiintyy joka käänteessä. Nyt en uskalla lukea näitä uudestaan, jotteivät unelmat kuole.

Jäätävää misogyniaa ja jäätävämpää proosaa Bon Tempsissa

dead_until_dark

Ricen aiheuttaman tuskan jälkeen tartuin Harrisin Dead until darkiin suurin epäilyksin. Toisessa kappaleessa kuittaillaan ahhah-hauskasti Anne Ricelle. Ei ala hyvin. Pidän lähtökohtaisesti minäkertojista, mutta vampyyriromaanit saavat minut kyseenalaistamaan tämänkin. Sookie Stackhouse on varsin sietämätön päähenkilö ja vielä sietämättömämpi kertoja.

Päähenkilön suuri ongelma on, että hän pystyy lukemaan ajatuksia, joten kaikki miehet vaikuttavat niin ällöttäviltä, ettei hän kykene seurustelemaan. Hän viittaa kykyynsä mukavasti sanalla ”disability”. Tämän vuoksi hänellä on ollut myös vaikeuksia koulussa, ja hän on jäänyt pikkukaupunkiin tarjoilijaksi.

Jostain syystä kirjan alussa sanotaan, että Sookie odottaa omaa vampyyriään. En tiedä miksi – ainakaan hänellä ei ole aavistustakaan, ettei vampyyrien ajatuksia voi lukea. Mutta vampyyri Bill tekee välittömän vaikutuksen muillakin avuillaan:

”Anyway, his lips were lovely, sharply sculpted, and he had arched dark brows. His nose swooped down right out of that arch, like a prince’s in a Byzantine mosaic.”

Kuvaukseen muuten puuttumatta bysanttilaiset mosaiikit eivät oikein istu tähän ”yksinkertainen pikkukaupungin tarjoilija” -kertojanääneen.

Luonnollisesti Sookie ja Bill päätyvät yhteen. Kirjassa jaksetaan muistuttaa, miten Sookie ei suinkaan ole huora, toisin kuin monet muut vampyyriseksistä pitävät naiset. Bill nostelee Sookieta paikkoihin (mm. auton konepellille) ennen kuin he edes ovat yhdessä. Seksi on luonnollisesti ihanaa ja mahtavaa, myös silloin, kun Bill kirjaimellisesti kaivautuu esiin maan alta sateisella hautausmaalla kyrpä tanassa ja ryhtyy suoraan panopuuhiin kyselemättä sen kummempia.

Kaikki miehet haluavat päähenkilöä. Luulen, etten ymmärrä genreä, koska minusta hahmojen käytös on lähinnä inhottavaa. Sookien pomo muun muassa tulee muina miehinä (tai koirina) nuuskimaan tämän kaulaa, eikä päähenkilö ajattele mitään muuta kuin että jaa, olipas vähän kummallista.

Lisäksi Sookien veli on niin kammottava mulkvisti, että toivon hänelle pikaista kuolemaa. Velikulta muun muassa lyö siskoaan pataan isoäidin hautajaisissa, eikä tämä vaikuta kaupunkilaisia vaivaavan. Lisäksi hän kieltäytyy erittäin paskiaismaisesti uskomasta, että Sookieta on käytetty hyväksi lapsena. Tämä muuten on juonenkäänne, joka tulee kivasti esiin Sookien ja Billin sänkykeskustelussa. Koko hyväksikäyttöjuoni on muutenkin olemassa varmasti vain siksi, että vampyyri voi osoittaa miehistä sankaruuttaan painumalla välittömästi tappamaan hyväksikäyttäjän, jonka murhaaminen on moraalisesti oikeutettua.

Pääsin kirjassa New Orleansiin ja vampyyribaariin asti, mutta sitten en enää kestänyt. Koko tämä ”olet minun omaisuuttani, nainen” -roska ei vain kerta kaikkiaan tee minulle sitä, mitä ilmeisesti pitäisi. Kirja onnistuu olemaan minulle kauhukirjallisuutta vähän toisilla tavoilla kuin olisi tarkoitus…

Kadotetun toivon leffailta

iinterview-with-a-vampire

Kaiken kruunasi se, etten lopulta päässyt lukupiirin tapaamiseen purkamaan traumojani. Yritin korvata tätä ilmestymällä Anne Rice -leffailtaan, jossa katsottiin vahvasti viinin vaikutuksen alaisena sekä Veren vangit että Kadotettujen kuningatar (Ricen Vampyyrikronikoiden kolmanteen osaan perustuva elokuva). Jälkimmäinen oli vielä minun syytäni. Anteeksi.

Elokuvien kunniaksi on sanottava, että kykenimme katsomaan ne alusta loppuun. Paljon muuta ei voikaan sanoa.

Veren vangit on kai kohtalainen, jos ei vaivaannu rumista piilolinsseistä ja peruukeista, veren imemisestä puudeleista, käsittämättömän huonosta vampyyriteatterista tai Antonio Banderasista punanaamiomaisessa goottiperuukissa esittämässä vampyyriä, jonka pitäisi näyttää nuorelta ja kauniilta kuin Botticellin enkeli. Louisia esittävä Brad Pitt sentään tuntuu tajuavan homoeroottisen potentiaalin ja hahmonsa surkuhupaisuuden. Ken tietää mitä Tom Cruise on ajatellut, mutta ainakin Lestat vaikuttaa pähkähullulta draamakuninkaalta.

aaliyah-as-akasha-queen-of-the-damned-aaliyah-18438471-1682-2552Kadotettujen kuningatar taas on vain huono alusta loppuun. Se yrittää olla superuskottava goottielokuva, mutta epäonnistuu siinä joka tavalla. Vaatteet, musiikki, hahmot – kaikki tuntuu uskomattoman feikiltä. Stuart Townsend on käsittämättömän karismaton Lestat. Ei niin, että juuri kenelläkään karismaa olisi – paitsi vampyyrikuningatar Akashalla, joka sentään on asiaankuuluvan kaunis, vaikkei hän saakaan tehdä tarpeeksi pelastaakseen mitään.

Elokuvan juoni menee käytännössä niin, että Lestat päättää ryhtyä rocktähdeksi pakottaakseen kaikki vampyyrit ulos kaapista, ja samalla hän tulee vahingossa herättäneeksi muinaisen egyptiläisen vampyyrikuningattaren. Tämä ei ole hyvä idea. Tuloksena on tylsä ja harmaa elokuva. Pahinta ovat ”goottibiisit”, jotka kuulostavat huonoilta Nine Inch Nails -kopioilta ja joiden sanat ovat jotain, mitä olisin voinut kirjoittaa ala-asteella, kun en juuri osannut englantia.

Tämän jälkeen en koske vampyyreihin pitkällä tikullakaan, ennen kuin tästä kaikesta on kulunut hyvin, hyvin pitkä aika.

Advertisements

5 thoughts on “Huonon Fantasian Lokikirja: Ken kimaltaa auringonvalossa?

  1. Vau, tämä oli jotain ehkä vielä parempaa kuin Salvatore-postaukset! (On totta, että Anne Rice kirjoittaa enimmäkseen aivan käsittämättömän köhnösti. Tiedostin tämän jotenkin jo yläasteikäisenä ja podin pientä myötähäpeää aina, kun joku kanssavampyyrifani hehkutti Ricen kirjoja nimenomaan niiden kirjallisten ansioiden osalta.)

  2. Minä uskoin oikeasti, että niillä oli kirjallisia ansioita, mutta Veren vankien lukeminen oli jo silloin aika tervanjuontia. Jäin silti koukkuun, kuten tapanani näköjään on, ja omistan vieläkin aika kasan Vampyyrikronikoita sekä Kadotettujen kuningattaren VHS:llä!

  3. Kaikki varmaan muistaa sen ekan kirjan, jonka lukivat englanniksi. 🙂 Itsellä se oli Douglas Adamsin ”The Long Dark Tea-Time of the Soul”. Valikoitui oikeastaan siksi, että kun uskaltauduin kirjastossa vihdoin katsastamaan englanninkielisiä romaaneja, aloitin hyllyjen vilkuilun tietysti alusta eli A:sta. Aika vaikeaa ja hidasta kirjan tankkaaminen oli, vaikka olin jo vuosia lukenut sarjakuvia englannniksi.

    • Sullakin oli aika kunnianhimoinen alku, Adams ei liene yksinkertaisimmasta päästä! Mutta toisaalta sitä kannattaa lukea, mikä oikeasti kiinnostaa. Ensimmäinen lukemani saksankielinen romaani oli Walter Moersin Die Stadt der Träumenden Bücher (Uinuvien kirjojen kaupunki), jota ei voi hyvällä tahdollakaan kutsua helpoksi luettavaksi. Toisaalta se oli hieno ja motivoiva kirja juuri siksi, että siinä oli niin paljon kielellä leikittelyä ja keksittyä sanastoa, ettei käännös olisi mitenkään ollut sama asia.

  4. Hei, itsekin taisin ehkä kahlata jotain Dirk Gentlyn etsivätoimistoa ensimmäisten alkuperäiskielellä lukemieni kirjojen joukossa. (Saattoi olla ehkä ihan ensimmäinenkin.) Muistan, kuinka luulin ymmärtäneeni jotain väärin, kun sähkömunkki esiintyi, ja jätin siitä hyvästä kyseisen kirjan lukemisen sikseen. Kun myöhemmin sain käsiini suomennetun version, tajusin ymmärtäneeni ihan oikein – itse teksti vain teki hyvin vähän järkeä. 😀

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s