Huonon Fantasian Lokikirja: R. A. Salvatore – Kääpiöiden koti

Edellisen Salvatore-kokemukseni jäljiltä olin jonkinlaisen luottavaisen fatalismin vallassa. Huonouden kulminaatiopiste oli saavutettu. Uskoin naiivisti tuntevani hulluuden sfäärit, joihin kirjoittaja parhaimmillaan yltää. Tartuin siis Ikikesä-sarjan ensimmäiseen osaan Kääpiöiden koti levollisin mielin, kun tunsin halua lepuuttaa aivojani.

Olin väärässä. Niin väärässä.

Kuka tahansa järkevä ihminen olisi heittänyt sarjalla vesilintua jo kauan sitten, mutta Drizztin seikkailujen 20. osa koettelee sitkeimpiäkin hermoja ennennäkemättömällä tavalla. Nämä kirjat ovat olleet minun kepeää seikkailufantasiaani ja saippuaoopperaani 13-vuotiaasta lähtien. Eskapismia, joka on ollut laaduttomuudessaankin viihdyttävää. Olisi liioittelua sanoa, että nyt on lapsuus pilalla – mutta olen erittäin onnellinen, etten lukenut tätä kirjaa silloin.

Sisältövaroitus: raiskaus, ei-toivottu raskaus, lapsenmurha, yleinen loukkaavuus ja huonous, setä vähän kirjoitti

6264   2129155-dungdrizzt3a

Meille esitellään kirjan alussa uusi naishaltia, Dahlia Sin’felle. Hänet esitetään pahishahmona, joka käyttää seksuaalisuuttaan estoitta hyväkseen. Hänen ulkonäköään kuvataan sivukaupalla: hänellä on muun muassa toisessa korvassaan rivi korvakoruja merkkinä murhatuista rakastajista, toisessa korvassa korut taas edustavat vielä hengissä sinnitteleviä rakastajia. Hänellä on myös kattava kokoelma lumottuja tatuointeja, joita voi käyttää apuna niin miesten kuin naistenkin iskemisessä. Tähän asti kuulostaa ihan kohtalaiselta.

Ensimmäisessä kohtauksessaan Dahlia harrastaa seksiä vampyyrimiehen kanssa. Samasta kohtauksesta leikataan toistuvasti takaumaan, jossa varjolaiset hyökkäävät haltiakylään ja raiskaavat kaikki naiset. Jääköön tämä ainoaksi lainaukseksi:

”Kuolema piinasi noiden rappeutuneiden miesten mieltä, ja haltioiden kohdut olivat heille jonkinlainen ikuisen nuoruuden eliksiiri.”

Seuraa kohtaus, jossa 12-vuotias Dahlia raiskataan äitinsä katsellessa. Kuvaus iskee käsittämättömästi silmille graafisuudessaan ja mauttomuudessaan. Tyttö tulee raskaaksi ja synnyttää lapsen muiden haltianaisten kykkiessä metsässä kyvyttöminä tekemään mitään sen kanssa, että heillä on nyt tässä lapsi, joka on raskaana raiskaajalleen. Koko roskan huipentumana Dahlia kiipeää lapsen kanssa vuorelle ja huutelee sieltä pahikset katsomaan, kun hän tappaa vauvan viskaamalla sen alas vuorelta.

Että kivaa eskapismia vaan kaikille. Ilmeisesti Salvatore on saanut 2000-lukulaisen grimdark-tartunnan, ja kaiken on oltava synkkää ja rankkaa. Tältä se nyt sitten näyttää. En ole sitä mieltä, ettei kirjallisuudessa pitäisi käsitellä ikäviä aiheita. Mutta sen tiedän, että Salvatorella ei ole mitään kykyä tai tajua käsitellä tätä millään järjellisellä tavalla. Lopputulos on vain loukkaava ja kammottavan huono.

Jos haluaa käsitellä rankkoja aiheita, niin voisi miettiä, mitä tulee samalla sanoneeksi lukijoille. Toisille seksuaalinen väkivalta vaikuttaa olevan jonkinlainen jännittävä maailmanrakennuksellinen mauste, joka lisää vaaran tuntua. (Olen kuullut tätä perusteltavan myös ”realismilla” ja jopa ”keskiajalla”. Ei mennä tähän.) Sen sijaan lukijoille, joilla on jotain kosketuspintaa aiheeseen tai yksinkertaisesti enemmän empatiakykyä, asia näyttäytyy toisenlaisena. Seikkailufantasia särkyy, eikä eskapismi olekaan kaikkien lukijoiden ulottuvilla. Saattaapa lukija jopa tuntea, ettei tätä kirjaa ole kirjoitettu häntä varten – ettei hän olekaan kohdeyleisöä, johon kuvitteli kuuluvansa.

Salvatore on käyttänyt seksuaalista väkivaltaa kirjoissaan ennenkin halutessaan luoda hahmoilleen synkeää taustatarinaa. Wulfgarin kaikin puolin epäonnisessa eloonpaluujuonessa käy ilmi, että Errtu-demoni on kiduttanut häntä vuosien ajan lähettämällä sukkubuksia raiskaamaan hänet ja syömällä syntyneiltä puolidemonilapsilta päät kauhistuneen barbaarin silmien edessä. Artemis Entrerin tarinalinjaan taas keksittiin varsin myöhäisessä vaiheessa lapsuudessa tapahtunut seksuaalinen hyväksikäyttö.

Vaikka nämä olivat minusta kammottavia ideoita eikä niitä hyvin hoidettu, niin tapaus Dahliaan verrattuna niissä osoitettiin silti parempaa makua. Paremmalla maulla tarkoitan vähempiä yksityiskohtia ja sitä, ettei kukaan tullut raskaaksi 12-vuotiaana. Sitä paitsi sekä Entreri että Wulfgar olivat sentään kokonaisia hahmoja, jotka olivat tehneet paljon muutakin, toisin kuin Dahlia, joka esitellään meille seksin, raiskauksen ja jäätävien traumojen kautta.

Tämän hilpeän alun jälkeen kirja muuttuu kirotun huonoksi ja sekavaksi seikkailurämellykseksi, jossa tehdään kymmenien vuosien aikahyppyjä, lentävä tulivuori jyrää Ikikesän kaupungin tuusannuuskaksi, Drizzt muuttuu yhä synkeämmäksi ja löydetään joku kääpiöiden muinainen Gauntlgrym-mesta, josta on vain harmia. Tarinan sävy muuttuu tyystin. Alun kauhusetin jälkeen ollaankin taas keskellä tavanomaisen huonoa Salvatore-seikkailua.

Paha vain, että alkua on mahdotonta unohtaa. Dahlian raiskannut Herzgo Alegni on vahvasti hengissä ja suunnittelee Ikikesässä omiaan – ja harrastaa edelleen naispuolisten vihollisten raiskaamista. Kaiken kukkuraksi kirjailija katsoo aiheelliseksi käyttää aikaa sen kuvailemiseen, miten hyvännäköinen miekkonen onkaan kyseessä. Sekö tässä on olennaista? Ei nyt kiinnosta sen rintalihakset, anteeksi vaan.

Jotta häiritsevyys lisääntyisi, Artemis Entreri – joka jostain syystä käyttää noloa salanimeä Barrabus Harmaa – on Alegnin palveluksessa, eikä suinkaan omasta tahdostaan. Alegni käyttää Entrerin entistä taikamiekkaa Kharonin kynttä manipuloidakseen tätä nähtävästi kivun avulla. Suhteeseen viitataankin kivasti orjuutena, ilmeisesti ei kuitenkaan seksuaalisena sellaisena, koska Alegni on liian hetero siihen. Kiitos edes tästä vähästä. Psykopaattipahikseltamme eivät kuitenkaan ole keinot lopussa: hän lahjoittaa Entrerille joukon taikaesineitä, joista yksi on naiseksi tekevä vyö! En tiedä, onko tämä kirjailijalta vahinko vai tarkoituksellista, enkä välitäkään tietää. Kiitos kaikkien jumalten, Entreri ei ota lahjaa vastaan.

Toisaalla Dahlia on päätynyt seikkailemaan joukossa, johon kuuluvat Drizzt, Bruenor, Jarlaxle ja kauhea kevennyskääpiö Athrogate. Seuraa paljon taistelua, jossa Dahlia osoittaa uhkarohkeutensa ja päheytensä. Drizzt on viehtynyt. Hän haluaa kuulla Dahlian kaikki tarinat. Drizzt, ei! Näiden kahden välille aletaan oikeasti pedata romanssia vielä tässä kirjassa. Sitä ei voi odottaa kuin kauhulla.

Surkeinta tässä on se, että Dahlian hahmo olisi voinut olla toimiva. Minun makuuni kaunis haltianainen, hieno ase (kunhan sen toimintaperiaate selvisi), nuoruutta ja rämäpäisyyttä, tatuointeja vaikka muille jakaa. Lisää naishahmoja sarja totisesti kaipaa, kun melkein kaikki edelliset on tapettu. Valitettavasti vain koko hahmo on rakennettu tökerösti käsiteltyjen traumojen, raiskausjuonen ja miesten varaan niin, ettei Dahlialle itselleen jää tilaa.

Kirja on toki täynnä hauskoja kömmähdyksiä, joilla Lokikirja yleensä revittelee, mutta nyt ei huvita nauraa edes sille, että Dahlian päätä verrataan kukkamaljakkoon. Minä olen vain vihainen.

Ehkä ensi kerralla on hauskempaa sanottavaa, jos ensi kertaa tulee. Saamme nähdä. Näin huonon sarjan lukeminen tuntuu suorastaan moraalittomalta.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s