Uskonnosta ja eskapismista: Pyhät, pahat ja pelokkaat

Tämä blogi on tunnetusti omistettu eskapismin riemuille. Eskapistinen kirjallisuus voi olla anarkistista, ihanaa, räyhäkästä, mieltävääntävää, seikkailullista. Sen arvosta jaksan puhua loputtomiin. Mutta miksi eskapismi, miksi se on minun juttuni ja elämänlankani? Eskapismille on syynsä. Ennen kaikkea sille oli syynsä.

Uskosta ja peloista

pyhatpahatpelokkaat_1

Luin juuri Aila Ruohon teoksen Pyhät, pahat ja pelokkaat: Pelko ja itsetuhoisuus hengellisissä yhteisöissä (Atena 2017). Kirja käsittelee uskonnollisia traumoja ja pelkoja erilaisissa pienissä kristillisissä uskonyhteisöissä. Kirjaa varten on haastateltu lestadiolaisia, Jehovan todistajia, mormoneja, Koivuniemen konsernilaisia, karismaattisiin liikkeisiin kuuluneita… Yhteistä liikkeille tuntuu olevan muun muassa sulkeutuneisuus, me vastaan maailma -asenne, tiukat moraalisäännöt, oppien kyseenalaistamattomuus ja jäsenten elämän kontrollointi.

Kirjassa puhutaan ”epäterveen hengellisen yhteisön” käsitteestä. ”Vaarallisinta on hyvään naamioitunut paha, joka ei tunnista omaa laatuaan, vaan kuvittelee itsensä hyväksi. […] Erityisen suuri riski on eristäytyneissä yhteisöissä, jotka kuvittelevat vapautuneensa kokonaan pahasta, rumasta ja likaisesta maailmasta.” Tällaiseen yhteisöön liittyy usein suuri määrä käskyjä ja kieltoja, jotka voivat olla mitä mielikuvituksellisimpia.

Eri yhteisöjen jäsenten kokemuksissa ja peloissa on paljon samaa. Hylätyksi joutuminen, kuolema ja helvetti, ajatus siitä, että kaikki vääräuskoiset (myös perheenjäsenet) kuolevat tai joutuvat helvettiin, maailmanloppu, Jeesuksen tuleminen, Raamatun kertomusten lapsille aiheuttamat painajaiset… Riittämättömyyden ja syyllisyyden tunteet näyttävät myös yhdistävän: koskaan ei ole tarpeeksi hyvä tai pyhä, etenkin kun syntiä voi tehdä ajatuksissaankin. Jumala näkee kaiken kuin Sauronin silmä.

Ei ole yllättävää, ettei ole ihmisen psyykelle hyväksi viettää elämäänsä pelon vallassa säikkyen kirpputoriesineissä asuvia demoneja tai koko pahaksi tuomittua maailmaa. Tartuinkin kirjaan saadakseni jonkinlaisen yleisen käsityksen siitä, mitä tällainen ihmiselle aiheuttaa. Ehkä etsin validaatiota omille ajatuksilleni. Tunsin tarvetta siihen, tunsin kestäväni sen.

Seuraukset eivät ole yllättäviä: sekä yhteisöissä elävät että niistä lähteneet (joita joidenkin yhteisöjen mukaan kuuluu karttaa kuin ruttoa) kertovat ahdistuksesta, peloista, itsetuhoisuudesta, onnettomuudesta, voimattomuudesta, loppuunpalamisesta ja vääristyneestä maailmankuvasta. Nämä kuvaukset yhdistävät kirjassa käsiteltyjä yhteisöjä. Etenkin voimakas ahdistuneisuus sekä yhteisöön kuulumisen aikana että sen jälkeen vaikuttaa tyypilliseltä.

Uskonnon ja mielenterveysongelmien yhdistelmä on hankala niin yhteisöjen kuin mielenterveysalan ammattilaistenkin käsiteltäväksi: yhteisö voi suhtautua hoitoon tuomitsevasti, potilas ei aina uskalla edes kertoa uskostaan, eikä ammattilaisilla ole välttämättä ymmärrystä uskonnollisten traumojen käsittelystä – etenkin, jos potilas kuuluu yhä yhteisöönsä. Kirjassa käsitellyissä yhteisöissä uskonto on kaikenkattava asia, joka levittelee lonkeroitaan jokaiselle elämänalueelle ja syvimpiin ajatuksiinkin. Se vaikuttaa maailmankuvaan voimakkaasti tavoilla, jotka ovat ulkopuolisille vieraita ja joita ryhmään kuuluva ei välttämättä edes tiedosta saati osaa kyseenalaistaa.

Haastattelut ovat mielenkiintoisia ja sydäntäraastavia, mutta joskus toivoa herättäviäkin: haastateltavat ovat myös löytäneet rohkeutta tehdä elämässään isoja muutoksia, jotka ovat tehneet heistä onnellisempia. Pidän teosta hyödyllisenä lähteenä mielenterveysalan ammattilaisille tai ihmisille, jotka haluavat ymmärtää suljetussa uskonnollisessa yhteisössä eläneiden tai elävien maailmaa. Vastaavaa kokeneet saanevat teoksesta samaistumisen kokemuksia ja toivottavasti toivoa paremmasta. Itselläni on kuitenkin teoksen suhteen muutamia varauksia.

Kritiikkiä

Pyhät, pahat ja pelokkaat tuntuu pintaraapaisulta. Haastatteluaineisto ei ole suuri: se koostuu 47 vastauskirjeestä, 30 sähköpostikyselyvastauksesta sekä FB-keskusteluista. Ottaen huomioon, että vastaajat edustavat ainakin kymmentä eri uskonnollista ryhmää, lopputulos on väkisinkin anekdotaalinen. Toki kyse on populaariteoksesta, mutta aineiston suppeus ei vakuuta.

Vakavampi puute on mielestäni se, ettei tutkija tee positiotaan tarpeeksi selväksi. Kirjaa lukiessa käy ilmi, että kirjoittajalla on visio ”terveestä uskonyhteisöstä”, ja se visio on ilmiselvästi luterilainen. Luterilainen vakaumus näkyy eri tavoin kirjoittajan kommenteissa kirjan kuluessa, mutta sitä ei tehdä suoraan selväksi. Tämä olisi pitänyt ehdottomasti selvittää jo teoksen alussa. Luterilaisuus ei ole neutri, se ei ole mikään yleismaailmallinen lähtökohta, vaan sen esiintuominen on kannanotto. Ikään kuin kaikki uskonyhteisöissä olleet olisivat uskonnollisia tai löytäisivät pelastuksen luterilaisuudesta!

Subjektiivisesti voin todeta, että minulla ei ole koskaan ollut mitään tekemistä luterilaisuuden kanssa, en ole siitä kiinnostunut, enkä edes tiedä sen opinkappaleista juuri mitään. Kirjan yllättävä vakaumuksellisuus oli kuin märkä rätti kasvoihin. Kaiken kruunaavat loppusanat, joissa todetaan, ettei demoneita tarvitse pelätä, mutta ei kuitenkaan kannata lähteä ”pelaamaan spiritismiä”. Ihan vain, jotta pahan voimat eivät kiinnostu! Tämä kirjassa, joka käsittelee kristillisten yhteisöjen pelkoja ja pitää niitä sekä ongelmallisina että tuulesta temmattuina, osoituksena epäterveestä kontrollista? Valitettavasti minun uskoni kirjoittajaan hiipui. Tältä oltaisiin vältytty, jos kirjoittaja olisi tehnyt omat lähtökohtansa selviksi tarpeeksi varhain. Se olisi ollut reilua lukijaa kohtaan.

Lisäksi teoksessa käsitellään uskonyhteisöjä irrallaan ympäröivästä maailmasta, mitä ne toki yrittävät ollakin. Tämä ei kuitenkaan vastaa todellisuutta. Oppi ympäröivän maailman pahuudesta ei jää aivopesun asteelle, kun se on itseään toteuttava ennustus. Eri lailla uskovaan, outoon ja vanhanaikaiselta vaikuttavaan ihmiseen reagoidaan usein rajusti ja negatiivisesti, vaikka propagandatarinat vainoista ja kidutuksesta eivät kävisikään toteen. Ja kun yhteisöstä lähtee, pitäisi osata saumattomasti solahtaa tavallisten ihmisten joukkoon – niiden, jotka ovat saattaneet osoittaa ihan oikeaa vihamielisyyttä ja pahuutta. Toivoisin, että tätä olisi sivuttu kirjassa jollakin tavalla.

Henkilökohtaista

Olen ollut itse epämääräinen samalla, kun olen vaatinut kirjoittajalta positionsa selventämistä. Pistän siis paremmaksi. Kuuluin tällaiseen pieneen, kontrolloivaan uskonyhteisöön (tapauksessani Jehovan todistajiin) 14-vuotiaaksi asti. Vietin lapsuuteni odottaen maailmanloppua. Näin eläviä painajaisia demoneista, enkä uskaltanut nukkua yksin. Asiani olivat paremmin kuin monella muulla: koko perheeni ja sukuni ei ollut uskossa, joten tiesin, että maailman voi nähdä toisinkin. Usko teki ystävien löytämisestä lähestulkoon mahdotonta (en voi tarpeeksi kiittää niitä harvoja, jotka minut hyväksyivät), koulunkäynnistä jatkuvan uskonkoetuksen ja minusta omituisen hylkiön pienellä paikkakunnalla. Pelkäsin esiintymistä kuollakseni, mutta ihmisten ovilla oli käytävä, vaikka tiesin, että he inhoavat minua tai ainakin asiaani. Ajattelin, että jos astun sisälle kirkkoon, sen katto putoaa niskaani.

Kaiken päätteeksi en edes uskonut koko juttuun. En todella. Olin siitä hyvin tietoinen. Lapsen mustavalkoisuudella näin jatkuvasti edessäni selkeän valinnan, joka olisi tehtävä: uskonto tai maailma, äiti tai isä, vankeus tai vapaus, mahdollinen ikuinen kuolema tai elämä elettäväksi. Näitä sitten pohdin vuosia ala-asteella.

Koin eräänlaisen valaistuksen istuessani kokouksessa, jossa käsiteltiin Daavidin ja Joonatanin tarinaa. Tajusin, että olin aina ajatellut heitä rakastavaisina. En ollut ymmärtänyt nähdä siinä mitään väärää. Päiväunelmoin kuninkaallisista rakastavaisista samalla, kun tiesin, että kaikki ympärilläni olisivat osoittaneet ajatuksiani kohtaan vain vihaa tai inhoa. Omat moraalikäsitykseni törmäsivät kuin seinään – kuten kovin usein. Lopulta totesin teinin kypsyydellä, että jos uskoa kerran joko on tai ei ole, ja minulla ei, niin en voi kuulua tähän yhteisöön. Se on mahdotonta. Sillä ei ole mitään merkitystä.

Tästä on kauan. Silti olen vasta alkanut hahmottaa, millä tavoin se on minuun vaikuttanut. Aluksi kielsin kaiken kynsin hampain monen vuoden ajan, enhän edes koskaan uskonut. Mutta vaikkei olisi uskossa, yhteisössä kasvaminen vaikuttaa väistämättä maailmankuvaan. Siihen, odottaako koko ajan katastrofia, pitääkö ihmisiä lähtökohtaisesti pahoina, tuleeko yhteiskunnallinen vaikuttaminen edes mieleen. Tunnen rikkovani tälläkin kirjoituksella valtavaa tabua, sillä tällaista ei saa sanoa. Se on merkki siitä, että on ulkopuolella, luopio, lähestulkoon hirviö.

Haluaisin nostaa esille vielä yhden asian. Se on häpeä. Ei edes uskonnollisen yhteisön aiheuttama, vaan ympäröivän luterilais-sekulaarisen yhteiskunnan oletus ja vaatimus. Olen huomannut, että tällaista taustaa pitäisi tajuta hävetä, siitä pitäisi vaieta, eikä missään tapauksessa saisi olla aiheesta avoin ja kehdata. Jos asiasta puhuukin, niin on parasta liittää perään välittömästi jokin lieventävä ”mutta enhän minä enää ole sellainen, hahhah” -tyyppinen lisäys. Pitää osoittaa selvästi puolensa, ennen kuin kenellekään ehtii tulla epämukava olo.

Ja voi jumankauta, miten hyviä vitsien aiheita oudot uskonnot ovat! Päähänpotkituinkin nörtti voi löytää itsestään kiusaajan mentaliteetin, kun kyseessä on joku, jolla menee vielä huonommin – joka on kiistattomasti, epäcoolisti outo ja lisäksi älyllisesti alemmalla tasolla. Vitseihin kai pitäisi mennä mukaan. Se olisi sosiaalisesti hyväksyttävintä. Mutta ei paljon naurata kuunnella, millaisessa saatana-asussa tai asuitta ovea on avattu milloin millekin saarnaajille, kun on edes aavistus siitä, kuinka rankkoja asioita oven takana odottava ihminen saattaa kätkeä hymynsä alle. Keskustelu on eri asia kuin trollaaminen, huutaminen tai väkivallalla uhkailu. Miten olisi ”en ole kiinnostunut, hyvää päivänjatkoa”? Tai sulje vaikka se samperin ovi. Tai jätä avaamatta. Ehkä tämä kirja olisikin kotikoomikoille hyvää luettavaa.

Minä en ole koskaan tajunnut hävetä tarpeeksi. Miksi häpeäisin jotain, mikä ei ollut oma valintani? Tai miksi ylipäätään? Jotta muille ei tulisi epämukava olo? Lapsuus uskonyhteisössä on osa elämääni hyvässä ja pahassa. Se ei mene pois.

Eskapismista

Niin, eskapismista tämä kaikki lähti. Monellakin tavalla. Uskonyhteisöt pakenevat pahaa maailmaa, minä taas pakenin aivan kaikkea täysin muihin maailmoihin. Kenties kirjarakkauteni ei olisi ollut niin leiskuvaa, elleivät ne olisi olleet kaipaamani tie vapauteen ja hetkelliseen unohdukseen. Kirjat olivat turvallisia, niitä ei ollut kielletty, eikä niitä yleisesti ottaen pidetty paheellisina (vaikka olisi ehkä kannattanut). Teini-ikäisenä löysin fantasiakirjat ja arvelin, että tällainen mahtaa olla uskonnollinen kokemus. Eskapismi ei ole koskaan ”vain” eskapismia.

Neil Gaiman sanoo taas kerran kaiken paremmin:

”Fiction can show you a different world. It can take you somewhere you’ve never been. Once you’ve visited other worlds, like those who ate fairy fruit, you can never be entirely content with the world that you grew up in. Discontent is a good thing: discontented people can modify and improve their worlds, leave them better, leave them different.”

Minun suhteeni uskontoon meni poikki siinä kohtaa, kun fantasiakirjani uhattiin polttaa. Se oli niin syvä loukkaus, etten voinut antaa sitä anteeksi. Kaikki mistä pidin ja mikä teki minut onnelliseksi oli väärin. Se sai minut raivoihini. Ja vihasta oli hyötyä. Minulla on ne kirjat edelleen.

Lopuksi

Tunnistan itsessäni tutun pelon. Näistä asioista ei puhuta. Uskallanko sanoa tätä? Johtaako se hylkäämiseen, karttamiseen, välttelyyn? Onko tällä edes merkitystä vai onko se vain turhaa ja itsekeskeistä? Sulkeutuvatko vanhat ja uudet ovet? Olenko paljastunut vihdoin niin perinpohjaisen omituiseksi, ettei kukaan enää katso silmiin?

Mutta minä olen päättänyt uskoa, ettei maailma ole paha.

Menen lukemaan kiinalaisia taruja, kuuntelen CMX:ää, nukun yön läpi.

kaita polku paratiisiin
kulkee läpi painajaisten
hirviöitten, kummajaisten
kauppasaksavainolaisten
tornia ei ajatuksistaan saa
ei ajatuksistaan tornia
ja polku paratiisiin
vähiin käy se tie

CMX: Kirjeitä Paratiisista

Mainokset

4 thoughts on “Uskonnosta ja eskapismista: Pyhät, pahat ja pelokkaat

  1. Vau, miten hyvä kirjoitus! En oikein tiedä, mitä sanoa, muta noh, tiedäthän, otan osaa. ❤ (Mutta nyt kyllä tunsin myös piston sydämessäni. Olen nimittäin saattanut itsekin kertoa ainakin yhtä "täällä palvotaan saatanaa"-tarinaa eteenpäin "hauskana juttuna" – tosin siinä saatananpalvonnasta ei huudettu jehovantodistajalle vaan pitsapojalle – ja lisäksi olen avannut oven puolialastomana! D: En sentään kuitenkaan liiemmin harrasta mitenkään radikaalin ikävien juttujen laukomista päin naamaa, ainakaan selvinpäin tuntemattomille, en "edes" oven taakse saapuville saarnaajille enkä "edes" puhelinmyyjille.) Hienoa, että julkaisit tämän. Pitänee ehkä lukaista kyseinen opus jossain vaiheessa, pahuuden voimilla pelottelevasta luterilaisnäkökulmasta huolimatta.

  2. Kiitos ❤ Kyllä mäkin nauran noille jutuille joskus, jos ne on hauskoja eikä pahantahtoisia tai suunnitelmallisia. Mutta välillä ihmisten empatiakyvyttömyys ihmetyttää, samoin vahva usko siihen, ettei ketään ”niistä” (lisää tähän pitsapoika/puhelinmyyjä/mormoni/feissari…) ole kuitenkaan paikalla. Kirja saattaa olla ihan valaiseva hämmentäviä loppusanoja lukuun ottamatta.

  3. Ihana pikkusisko ❤ Äärettömän hyvin kirjoitettu.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s