Kreikkalaisen lukupiirin satoa: Akhilleen laulu

Kaikki tuntevat Akhilleen ja Patrokleen tarinan. Nekin, jotka eivät ole kyenneet lukemaan runomuotoista Ilias-suomennosta. Se on alkutarina, johon aina palataan, kun puhutaan kaiken ylittävästä soturiveljeydestä ja miesten välisestä rakkaudesta. Tarina, josta on sitkeästi yritetty selittää pois kaikki romanttiset sävyt, vaikka sitä varten pitäisi vääntää itsensä käsittämättömälle solmulle.

Onneksi kreikkalaiset keskittyivät aikanaan lähinnä kiistelemään siitä, miten näiden rakastavaisten suhde nyt oikein toimii, kumpi on vanhempi ja kumpi on kauniimpi, kuka on erastes ja kuka eromenos… Fanifiktiotappelut ovat hyvin vanha asia.

Mutta se mitä todella haluan sanoa on, että Madeline Millerin Akhilleen laulu (Basam Books 2013) on käsittämättömän hieno kirja, joka käsittelee Akhilleen ja Patrokleen suhdetta niin kauniisti ja herkästi, että epätoivo iskee. Kirja oli nopea ja ihana lukukokemus – hukuttakaa minut tällaiseen tekstiin – ja samaan aikaan tunnetasolla repivä ja armoton.

Mikä hämmentävintä, teoksen vaikuttavuutta ei vähentänyt lainkaan se, että kaikki tietävät, miten tarina päättyy. En pelännyt, itkenyt tai nauranut yhtään vähempää. Päinvastoin väistämättömän tragedian tuntu teki kaikesta entistä merkityksellisempää ja kauniimpaa. En voinut olla toivomatta, että hahmot voisivat välttää kohtalonsa, vaikka tiesin, että se oli mahdotonta. Ei vain siksi, että jumalat olivat niin määränneet, vaan ennen kaikkea siksi, millaisia he olivat.

Kiitos ja ylistys suomentaja Laura Lahdensuulle, joka saa Millerin tekstin laulamaan. Tällainen tämän kirjan on tarkoitus olla. Niin harvoin luen suomennosta, jossa kaikki on oikein, ja voin vain unohtaa ja upota kirjaan.

Hyvistä kirjoista on vähemmän sanottavaa kuin huonoista. Tehkää itsellenne palvelus. Lukekaa tämä kirja.

(Akhilleen laulun lisäksi luimme kreikkalaisessa lukupiirissä myös teoksen Percy Jackson: Salamavaras, mutta kieltäydyn kirjoittamasta siitä samassa päivityksessä. Tai kenties koskaan.)