Taistelupiknikin paluu

Salvatore-teemainen taistelupiknik oli niin nerokas konsepti, ettei lukupiirimme Pompahtelevat Sukkubukset tietenkään tajunnut lopettaa ajoissa. Säät suosivat vielä hetken, joten kokoonnuimme jälleen puistoon järkyttämään paikallisia mummoja ja vesilintuja loistavilla elävöitystaidoillamme.

Drizzt ja Entreri kuvitteellisella kielekkeellä. Kuva: Emma Rantatalo

Päädyimme kolmeen näyttävään kohtaukseen.

Drizztin taistelu zombi-Zaknafeinia vastaan happojärvellä (Maanpako)

Kuvat: Homeland – ja Exile -sarjakuvat

Tässä sarjassa kukaan ei pysy kuolleena, jos kuolemaa ei kuvailla yksityiskohtaisesti hautajaisia myöten. Sekään että tulee uhratuksi Lolthin alttarilla ei takaa mitään. Maanpaossa Drizztin zombina eloon herätetty isä lähetetään lahtaamaan poikansa. Meillä ei ollut kirjaa mukana, mutta Google Books auttoi. Lainaus on siis valitettavasti englanniksi. Valmistautukaa pitkälliseen draamaan.

”Who are you that takes the guise of my father?” Drizzt asked as the spirit-wraith stalked across the last few paces.
     Zaknafein’s snarl was indecipherable, and his response came more clearly in the hacking slice of a sword.
     Drizzt parried the attack and jumped back. ”Who are you?” he demanded again. ”You are not my father!”
     A wide smile spread over the spirit-wraith’s face. ”No,” Zaknafein replied in a shaky voice, an answer that was inspired from an anteroom many miles away.
     ”I am your. . . mother!” The swords came on again in a blinding flurry.
     Drizzt, confused by the response, met the charge with equal ferocity and the many sudden hits of sword on scimitar sounded like a single ring.

Zak ei ole enää parhaimmillaan.

Tässä kohtaa olimme jo sopivan vaikuttuneita! Emme vieläkään tiedä, mitkä aseet Zakilla on, mutta päädyimme kahteen pitkämiekkaan. Valintaan saattoi vaikuttaa se, että kaikki bofferimme olivat joka tapauksessa samanlaisia.

     The battle quickly settled into a comfortable, measured rhythm, both opponents launching cautious attack routines and paying careful attention to their tenuous footing on the narrow walkway.
     […] Drizzt and Zaknafein seemed to intertwine, their weapons spinning and darting, only to be parried away. They seemed as one, these two dark elves that Belwar had considered distinctly different, and that notion unnerved the deep gnome.
     When the next break came in the struggle, Drizzt glanced over to the burrow-warden and his gaze locked on the dead pech. ”Damn you!” he spat, and he rushed back in, scimitars diving and chopping at the monster who had murdered Clacker.

Tulkintamme oli, että tässä huidellaan jotain. Raivokkaasti.

     The spirit-wraith parried the foolishly bold assault easily and worked Drizzt’s blades up high, rocking Drizzt back on his heels. This, too, seemed so very familiar to the young drow, a fighting approach that Zaknafein had used against him many times in their sparring matches back in Menzoberranzan. Zaknafein would force Drizzt high, then come in suddenly low with both of his swords. In their early contests, Zaknafein had often defeated Drizzt with this maneuver, the double-thrust low, but in their last encounter in the drow city, Drizzt had found the answering parry and had turned the attack against his mentor.

Millainen Zakin hyökkäys mahtaa olla? ”Double-thrust low” jäi hieman hämäräksi Valitettavasti Google Docs leikkasi pois sivut, joilla Drizzt tekee kaksoisristitorjunnan alas potkulla – ja Zaknafein torjuu sen merkityksellisesti! Ooh, onko Drizztin isästä yhä jotain jäljellä?

     Drizzt came on in a flurry of measured attacks that he knew Zaknafein could easily deflect. He did not want to destroy his opponent, but rather he sought to inspire other memories of fighting routines that would be familiar to Zaknafein.
     He put Zaknafein through the paces of a typical training session, talking all the while in the same way that he and the weapon master used to talk back in Menzoberranzan. Malice’s spirit-wraith countered Drizzt’s familiarity with savagery, and matched Drizzt’s friendly words with animal-like snarls. If Drizzt thought he could lull his opponent with complacency, he was badly mistaken.
     Swords rushed at Drizzt inside and out, seeking a hole in his expert defenses. Scimitars matched their speed and precision, catching and stopping each arcing cut and deflecting every straightforward thrust harmlessly wide.

Melko suoraviivaista. Huomaa, että tämä on varhaista Salvatorea: lukijallahan voi olla jopa mielikuva siitä, mitä tapahtuu!

     A sword slipped through and nicked Drizzt in the ribs. His fine armor held back the weapon’s razor edge, but the weight of the blow would leave a deep bruise. Rocked back on his heels, Drizzt saw that his plan would not be so easily executed.
     ”You are my father!” he shouted at the monster. ”Matron Malice is your enemy, not I!”
     The spirit-wraith mocked the words with an evil laugh and came on wildly. From the very beginning of the battle, Drizzt had feared this moment, but now he stubbornly reminded himself that this was not really his father that stood before him. Zaknafein’s careless offensive charge inevitably left gaps in his defenses, and Drizzt found them, once and then again, with his scimitars. One blade gashed a hole in the spirit-wraith’s belly, another slashed deeply into the side of his neck.
     Zaknafein only laughed again, louder, and came on.

Drizzt siirtää usein painoaan kantapäille. En ole varma, mitä sillä haetaan, mutta haluaisin tökätä sen pois tasapainosta.

     Drizzt fought in sheer panic, his confidence faltering. Zaknafein was nearly his equal, and Drizzt’s blades barely hurt the thing! Another problem quickly became evident as well, for time was against Drizzt. He did not know exactly what it was that he faced, but he suspected that it would not tire.
     Drizzt pressed with all his skill and speed. Desperation drove him to new heights of swordsmanship. […]
     Drizzt hit Zaknafein several more times, but the spirit-wraith seemed not to notice, and as Drizzt stepped up the tempo, the spirit-wraith’s intensity grew to match his own. Drizzt could hardly believe that this was not Zaknafein Do’Urden fighting against him, he could recognize the moves of his father and former mentor so very clearly. No other soul could move that perfectly muscled drow body with such precision and skill. […]
     The walkway turned slightly around a short bend, and Drizzt felt it carefully with one foot, sliding it along. Then a rock right under Drizzt’s foot broke free from the side of the walkway.
     Drizzt stumbled, and his leg, to the knee, slipped down beside the bridge. Zaknafein came upon him in a rush. The whirling swords soon had Drizzt down on his back across the narrow walkway, his head hanging precariously over the lake of acid.

Klassinen kivi jalan alla -hetki! Ja killumista happojärven yllä! Tämä oli hauska toteuttaa.

     Perhaps it was that call of Drizzt’s name, or maybe it was just the moment of the kill, but the former consciousness of Zaknafein flickered to life in that instant, and the sword arm, readied for a killing plunge that Drizzt could not have deflected, hesitated. Drizzt didn’t wait for any explanations. He punched out with a scimitar hilt, then the other, both connecting squarely on Zaknafein’s jaw and moving the spirit-wraith back. Drizzt was up again, panting and favoring a twisted ankle.

Nyrjähtänyt nilkka on kyllä ikävä. Siihen olisi noloa kuolla. Ja miekan kahvaa on aina hauskaa käyttää lyömäaseena.

Voi vanhoja hyviä aikoja…

     ”It is you,” Drizzt whispered. ”No one else could fight so. Zaknafein is there, and Zaknafein will not kill me.” Another thought came to Drizzt then, a notion he had to believe.
     Once again, the truth of Drizzt’s convictions became the test.
     Drizzt slipped his scimitars back into their sheaths. The spirit-wraith snarled, his swords danced about in the air and cut viciously, but Zaknafein did not come on.

Sitten seuraa isä ja poika -hetki, jonka päätteeksi Zaknafein tekee kuolemanjälkeisen itsemurhan hyppäämällä happojärveen.

     ”For us!” Zak cried in startling clarity, a call that pealed like a trumpet of victory in the green-glowing chamber and echoed across the miles to Matron Malice’s heart like the final toll of a drum signaling the onset of doom. Zaknafein had wrested control again, for just a fleeting instant-one that allowed the charging spirit-wraith to veer off the walkway.

Oh, nyt on vaikuttavaa! Ja tämä taistelu kestää sivukaupalla. Sen toistaminen meni lähinnä sekavaksi huitomiseksi, koska osapuolet ryntäilivät ja heiluttivat miekkojaan hurjasti sisä- ja ulkopuolelta. Siitä huolimatta kohtaus sai aikaan huomattavasti terävämpiä mielikuvia kuin myöhemmät, äärimmäisen tarkasti kuvatut koreografiat. Mieleenpainuvuutta lisää myös ”en ole isäsi, olen äitisi!” -kohta.

Le’lorinel-Ellifainin kauhea kosto Drizztille (Miekkojen meri)

Kansitaide (Todd Lockwood) liittyy jotenkin johonkin. Ehkä. On siinä meri.

Muistavathan kaikki drowien Kotimaassa tekemän hyökkäyksen maan pinnalle? Sen, jossa Drizzt pelastaa haltialapsen hengen? Miekkojen meressä lapsi on kasvanut aikuiseksi. Lapsi ei ole tyytyväinen. Kostoa on saatava. Syistä ja asioista johtuen hän esiintyy Le’lorinel-nimisenä miehenä, mutta kyseessä on haltianainen nimeltä Ellifain. Tappelu alkaa keskeltä.

Drizzt pyöritti sapeleitaan nopeisiin torjuntoihin samalla kääntäen niitä ja muuttaen kulmaa vähitellen siirtyessään puolustusasennosta hyökkäävämpään ja pakotti haltian perääntymään.
     ”Hienoa”, haltia kehui hypätessään kuolleen Bloogin jalan ylitse.
     ”En edes tiedä nimeäsi, mutta silti vihaat minua”, drow sanoi.
     Haltia nauroi hänelle. ”Olen Le’lorinel. Muuta nimeä sinun ei tarvitse tietää.”
     Drizzt pudisteli päätään tuijottaen haltian palaviin silmiin, jotka tuntuivat niin tutuilta mutta ei kuitenkaan muistanut missä oli ne nähnyt.
      Sitten kiihkeä taistelu jatkui Le’lorinelin loikatessa eteenpäin aseitaan pyöritellen.

Mitä Drizzt touhuaa ensimmäisessä kappaleessa? Mahtaako kirjoittajakaan tietää? Lauserakenteeseen puuttumatta Drizztin erinomainen silmämuisti on hämmentävä.

     Miekka syöksyi kohti Drizztin päätä ja hän torjui sen kohotetulla sapelilla. Le’lorinel heilautti miekan drowin kaarevan sapelin alle ja survaisi vasemmassa kädessään olevalla tikarilla. Liike oli mestarillinen.
 Drizzt oli kuitenkin taitavampi. Hän ei estänyt miekan ovelaa käännöstä ja sen sijaan että olisi siirtänyt toisen sapelinsa eteensä torjuakseen tikarin, hän pyörähti oikealle, painoi sapelia ja miekkaa sen mukana keskelle ja pakotti näin vastustajaa siirtymään ja muuttamaan tikariniskua.
     Drowin toinen sapeli heilahti ja osui haltiaa kylkeen.
     Terä kimposi pois. Oli kuin Drizzt olisi yrittänyt sivaltaa kiveä.
     Hän vetäytyi nopeasti katsellen kääntyvää ja hymyilevää Le’lorinelia. Hän tunnisti lumouksen heti, sillä oli nähnyt velhojen käyttävän sitä. Oliko tämä haltia siis soturivelho, jolla oli tiedot sekä salatieteistä että taistelutaidoista?

Salatieteistä! Pisteet siitä, että tiedämme Le’lorinelin aseistuksen: todennäköisesti suora miekka ja tikari. Helpottaa kummasti elävöitystä. Le’lorinelin miekanheilautus on vähän mystinen, mutta muuten tämä on vielä ymmärrettävää. Le’lorinelin loitsu on pelkkä stoneskin (”kivinahkalumous”), jonka tekeminen ei ole varsinaisesti salatiedettä, mutta Drizzt ei tunnetusti tajua magiasta paljonkaan.

     Drizzt hyppäsi kaatuneen Bloogin veriselle rinnalle perääntyen nopeasti huoneen takaosaan lähelle tulisijaa.
     Le’lorinel hymyili edelleen ja kohotti kätensä kuiskaten jotain, mitä Drizzt ei kuullut. Sormus leimahti ja haltia liikkui entistä nopeammin toisen lumouksen ansiosta.
     Tämä vastustaja oli toden totta valmistautunut taisteluun.

Drizzt, voisit joskus itsekin valmistautua. Tämä loitsu nyt ainakin on haste. Sitten näkökulma vaihtuu muihin henkilöihin ja heidän tylsiin tekemisiinsä, mitä jatketaan ärsyttävästi koko taistelun ajan. Salvatore, missä on se momentum, josta aina puhut?

     Drizzt juoksi tulisijan luokse, pudottautui toisen polvensa varaan pudottaen samalla Jääsurman kivilattialle ja työnsi kätensä tuleen. Hän heitti, veti kätensä takaisin tulipesään ja heitti taas pommittaen Le’lorinelia käteensä sattuvilla ammuksilla. Yksi osui, sitten toinen, kolmannen, kieppuvan oksan haltia torjui, mutta miekan terä katkaisi sen ja molemmat osat osuivat häneen.
     Yksikään niistä ei vahingoittanut häntä, ei olisi vahingoittanut vaikkei hänellä olisi ollutkaan kivinahkapuolustusta, mutta jokainen niistä, jokainen osuma kulutti lumousta.
     ”Erittäin viisasta, drow!” Le’lorinel kehui ja hyökkäsi jälleen villisti miekka kieppuen kohti kumartunutta drowia.
     Drizzt nappasi aseensa ja nousi seisomaan, mutta heittäytyikin takaisin lattialle ja potkaisi. Hänen jalkansa vain hipaisi Le’lorinelin säärtä.
     Drizztin oli kierähdettävä sivuun ja pyörähdettävä jaloilleen seinää vasten. Hän kohotti heti sapelinsa ja torjui kerran toisensa jälkeen Le’lorinelin rajut hyökkäykset.

Jossain vaiheessa esitin kysymyksen, miksi minä olen aina Drizzt. Se on kuulemma luonnerooli. Tämän kohtauksen toteuttaminen tuntui varsin typerältä, mutta mikäs siinä nurmikolla kieriskellessä ja kuvitteellisia ammuksia heitellessä. Onko Drizztillä jokin tulelta suojaava taikaesine? Muuten ”työnsi kätensä tuleen” kuulostaa varsin huolestuttavalta. En edes mene siihen, miten hän pudottautuu takaisin lattialle…

     Heidän aseensa kalahtivat toistuvasti toisiaan vasten. Nopeita liikkeitä oli lähes mahdotonta erottaa toisistaan ja äänet sulautuivat yhteen. Tehostavan lumouksen ansiosta Le’lorinelin liikkeet olivat yhtä salamannopeita kuin Drizztin, mutta toisin kuin drow, hän ei ollut tottunut niin refleksinomaiseen tapaan liikkua.
     Sivallus oikealle, toinen vasemmalle, pisto suoraan eteenpäin ja Drizzt survaisi Le’lorinelin rintaan rajun iskun, joka olisi tappanut haltian, ellei hänellä olisi ollut kivinahkalumousta. […]
     Drizzt sivalsi oikealla sapelillaan ja Le’lorinelin käännähtäessä torjuessaan oikean kautta ympäri Drizztkin pyörähti ympäri. Heidän kohdatessaan kaikki neljä terää ottivat yhteen.
     Drizzt käänsi sapelinsa haltian miekan päälle ja painoi sen alas. Kun Le’lorinel arvattavasti iski eteenpäin, drow hyppäsi voltilla iskun yli, tuli alas jaloilleen ja kyykistyi niin, että miekka heilahti hänen päänsä yli. Hän sivalsi Le’lorinelia lantioon ja potkaisi vielä polveen tämän perääntyessä.
Le’lorinel älähti kivusta ja kompuroi muutaman askeleen taaksepäin.
     Lumouksen teho oli loppunut. Seuraava sapelinosuma haavoittaisi.

Kiitos, ensimmäisessä kappaleessa myönnetään, ettei kukaan enää tiedä mitä tapahtuu! Kaikki on kuitenkin nopeaa, värikästä ja äänekästä. En tiedä, mikä on ”refleksinomainen tapa liikkua”. Sitten pyöritään pientä ympyrää. Drizzt näyttää heittävän voltin haltian tikarin (?) yli. (En heittänyt volttia.)

     ”Tämä on tarpeetonta”, Drizzt yritti vielä.
     Le’lorinel tuijotti häntä vihaisesti ja hymyili jälleen. Hän kohotti sormuksen ja hänen sanastaan se leimahti jälleen.
     Drizzt hyökkäsi halutessaan päihittää haltian tempun, olipa se sitten millainen hyvänsä.
     Mutta Le’lorinel oli poissa, kadonnut.
     Drizzt pysähtyi silmät hämmästyksestä suurina. Vaistomaisesti hän tavoitti sisällään olevat maagiset voimat, synnynnäiset drowkyvyt ja ympäröi itsensä pimeyden kehällä, joka täytti vähitellen koko huoneen ja teki hänet taas yhdenvertaiseksi näkymättömän soturin kanssa.
     Juuri niin Le’lorinel oli odottanutkin hänen tekevän. Sillä nyt sormuksen neljäs lumous – kaikkein salakavalin – valaisi välähdyksellään näkymättömän haltian hahmon.
     Drizzt lähestyi sapeleitaan kieputtaen ja teki sivallushyökkäyksen, jonka oli oppinut kauan sitten taistellessaan sokkona. Jokainen isku oli samalla torjunta hänen pyörittäessään aseitaan kaukana kehostaan.
Samalla hän kuunteli ja erotti laahaavan äänen haltian siirtäessä jalkojaan.

Invisibility, aina yhtä hämmentävä loitsu. Drizzt sentään reagoi siihen järjellisesti. Mistä tuollaisia sormuksia saa? Vaikuttaa kätevältä. Drizztin pitäisi käydä ostoksilla lähimmässä taikakaupassa. Le’lorinel tuntuu raahaavan jalkojaan kuin zombi. Tässä kieputetaan miekkoja niin paljon, että jännetuppitulehdus uhkaa.

     Hän syöksyi äänen suuntaan ja rohkaistui sapelin kalahtaessa kömpelöön torjuntaan kohotettuun miekkaan.
     Drizzt ajatteli haltian arvioineen väärin, muuttaneen taistelutaktiikkaansa sellaiseksi, että drowilla olisi selvä etulyöntiasema.
     Hän iski suuressa kaaressa oikealta ja vasemmalta, pitäen vastustajan edessään.
     Jälleen oikealta ja vasemmalta ja toisen sivalluksen jälkeen hän kääntyi äkkiä, pyörähti ympäri ja iski oikealla sapelilla.
     Voitto oli hänen, sillä hän tiesi torjuvan miekan ja tikarin asennoista yllättäneensä haltian täydellisesti.
Sapeli osui Le’lorinelin kylkeen lihaksia repien.
Mutta täsmälleen samalla hetkellä myös Drizzt sai osuman kylkeensä.

Drizztin manööveri on jännittävä ottaen huomioon, että hän ei näe mitään. Mutta voi ei, sormuksen neljäs lumous!

Nopat kalisevat. Kuva: James Bowe / Flickr

     Drizzt ei pystynyt pysäyttämään tai hidastamaan lyöntiään, joten sapeli raapaisi kylkiluuta, repi auki toisen keuhkon ja leikkasi tiensä ulos haltian rintakehän etupuolelta.
     Samat vammat ilmestyivät drowin omaan rintaan.
     Kun tuskanaallot hyökyivät hänen ylitseen ja hän horjahti taaksepäin kompastuen Bloogin jalkaan ja kaatuen lattialle seinää vasten, Drizzt ymmärsi mitä oli tapahtunut, tunnisti tulikilpilumouksen, pirullisen loitsun joka vahingoitti sitä joka iski loitsun käyttäjää.
     Hän makasi pakoillaan, toinen keuhko kasaan painuneena, veren vuotaessa valtoimenaan.
     Häntä vastapäätä Le’lorinel vaikersi tehdessään kuolemaa niin kuin Drizztkin.

Miten meni noin niin kuin omasta mielestä? ”Tulikilpilumous” on fire shield, jonka vaikutus on tässä aika dramaattinen. Kääntäjäkin on niin liekeissä, ettei lauserakenteilla ole enää väliä. Hienosti näyttelimme kaikki kuolonkorahdukset. Mutta odottakaapa, tämä paranee!

Maaginen pimeys hälveni.
     Drizzt istui seinää vasten. Häntä vastapäätä istui Le’lorinel, lähes samassa asennossa ja kärsien samoista haavoista kuin hän.
     Drizzt tuijotti kuolevaa vastustajaansa silmät hämmästyksestä suurentuen. Maagiset liekit nuolivat yhä Le’lorinelin ihoa, mutta niitä Drizzt tuskin huomasi. Le’lorinelin nahkaliivin etuosaan revenneestä viillosta näkyi nimittäin rinta – naisen rinta!
     Nyt Drizzt ymmärsi kaiken, tunnisti nuo silmät ja tiesi kuka vastustaja todella oli jo ennen kuin Le’lorinel kohotti kätensä ja veti naamion pois kasvoiltaan.

Voi kauhistus! Vastustaja onkin Ellifain Tuuserail, jonka nimi jo riittää selitykseksi sille, että hän on omistanut koko elämänsä kostolle. Minäkin kostaisin jollekin. Joudun toteamaan, että spontaania vaatteiden repeämistä ei piknikillä tapahtunut, vaikka osanottajat repeilivätkin. Spoileri: Drizzt ei kuole.

Drizztin ja Entrerin suuri nemesismättö kallionkielekkeellä (Pahan perintö)

Pahan perinnön kaunis kansi (Todd Lockwood). Entreri on muualla.

Tämä on ehdoton suosikkini tälle kerralle osuneista taisteluista. Pahan perinnössä on ainakin kolme Drizztin ja Entrerin tappelua, mutta tässä on eniten verta, hikeä ja tunnetta. Kohtaus tulee kestämään hyvän tovin. Minä olin Drizzt. Taas.

[Entrerin] ohut miekka irtosi sihahtaen huotrasta ja valaisi hänet sinivihreällä hehkullaan.
     ”Ja nyt asiaan”, hän sanoi. ”Ja kohti kohtaloamme. Pidätkö tästä taistelukentästä, jonka olen valmistanut? Ainoa tie tältä ulkonemalta on tuo tunneli takanasi, eikä meistä kumpikaan pääse pakoon, vaan tämä täytyy viedä loppuun saakka.” Hän katsoi ulkoneman reunan yli samalla kun puhui. ”Tappava putous häviäjälle”, hän selitti hymyillen. ”Ei armoa tässä taistelussa.”
     Drizzt ei kyennyt torjumaan tunnetta, joka valtasi hänet, hehkua rinnassaan ja silmiensä takana. Hän ei voinut kieltää sitä, että jossain sydämensä ja sielunsa kätketyssä sopukassa hän halusi tätä haastetta, halusi todistaa Entrerin olevan väärässä, todistaa koko salamurhaajan olemassaolon arvottomaksi. […]

Nyt ollaan olennaisen äärellä. Tämä on niin nemesistaistelu. Drizzt ei hahmota tunteita. Se ei ole uutta. Aina välillä muistan, miksi olin teininä niin koukuttunut näihin kirjoihin…

     Hän tunsi sapeliensa kahvojen kovan metallin käsissään ja sopeutti silmänsä jälleen normaaliin valoon, kun Tuike välähti vihaisen sinisenä.
     Entreri seisahtui miekka toisessa kädessään, tikari toisessa, ja viittasi Drizztiä astumaan lähemmäs.
     Jo kolmannen kerran saman päivän aikana Tuike kolahti voimalla salamurhaajan ohutta miekkaa vasten. Sekä Drizzt että Entreri toivoivat, että kolmas kerta olisi viimeinen.
     He aloittivat kepeästi, kumpikin harkiten askeleitaan epätavallisella taistelukentällä. Tässä kohtaa ulkonema oli kenties kymmenisen jalan levyinen, mutta se kapeni huomattavasti molempien taistelijoiden takana.
     Entreri aloitti hyökkäyssarjan miekan rystylyönnillä, jota seurasi tikarinpisto.
     Molemmat torjuttiin kajahtaen, ja Drizzt tuikkasi toisen sapelinsa Entrerin terien väliin, aukkoon jonka miekka sulki silmänräpäyksessä läimäyttäen Drizztin iskun sivuun vahinkoa tuottamatta.
     He kaartelivat toisiaan, Drizzt seinän puolella ja salamurhaaja huolettoman lähellä reunaa. Entreri iski alhaalta, tällä kertaa yllättäen tikari edellä.
     Drizzt hypähti tieltä ja suuntasi kahden iskun yhdistelmän salamurhaajan kumartuneeseen päähän. Entrerin miekka singahti vasempaan ja oikeaan, viuhui vaakatasossa hänen päänsä yllä iskuja torjuen, muutti sitten kulmaa ja suuntasi eteenpäin pidellen drowta loitolla, kunnes salamurhaaja pääsi taas tasaveroiseen asemaan.
     ”Tämä ei tule olemaan nopea tappo”, Entreri lupasi ilkeästi hymyillen. Kuin todistaakseen sanansa vääriksi hän loikkasi raivoisasti eteenpäin miekka ojossa.

Kohtaus alkaa ihan mukavasti ja ymmärrettävästi, kunnes Entreri tekee kummallisen liikesarjansa. Onneksi pahisdialogi on opeteltu huolella.

    Drizztin kädet liikkuivat kuin väkkärä ja sapelit iskivät iskemistään tuota asetta. Musta haltia siirtyi sivullepäin varoen joutumasta selkä seinää vasten.
     Drizzt oli yhtä mieltä salamurhaajan arviosta – kuka sitten voittaisikin, tästä ei tulisi nopea tappo. He tulisivat taistelemaan minuuttikaupalla, kenties tunnin. Ja mitä sitten? Drizzt pohti. Mitä etua tästä olisi hänelle? Ilmaantuisiko Vierna joukkoineen paikalle ja veisi haasteen ennenaikaiseen loppuun? […]
     Salamurhaaja kävi taas ankaraan hyökkäykseen, ja taas Drizzt torjui sen sapeleillaan täydellisen tasapainoisesti, eikä Entrerillä ollut mahdollisuutta osua häneen.
     Sitten Entreri alkoi pyöriä jäljitellen Drizztin liikkeitä kahdella edellisellä taistelukerralla, käyttäen kahta asettaan ruuvin kierteinä, yrittäen pakottaa Drizztin perääntymään ulkoneman kapeammalle osalle.

Eikö kielekkeellä ole ihan hyvä olla selkä seinää vasten? Väkkäräkäsiä on vaikea toteuttaa. Drizzt varmaan haluaisi osua salamurhaajaan eikä tämän aseeseen, mutta mitä pienistä. Kun aletaan pyöriä ja puhua ruuveista, on ilmeistä, ettei kääntäjä tajua, mitä ihmettä tapahtuu.

     [Drizztkin] alkoi pyöriä liikuttaen sapeleitaan aaltomaisesti ylhäältä alas. Jokaisella käännöksellä terät kohtasivat toisensa, väliin iskien kipinöitä yön pimeydessä. Metalli kirskui, ja sininen ja vihreä valo sekoittuivat toisiinsa. Drizzt siirtyi aivan Entrerin viereen – äkisti salamurhaaja vaihtoi suuntaa, mutta Drizzt näki sen ja pysähtyi torjuen sapeleillaan uudesta kulmasta yrittävän miekan ja tikarin.
     Drizzt alkoi taas pyöriä, vastakkaiseen suuntaan kuin Entreri. Kun salamurhaaja sitten käänsi suuntaa, drow aavisti sen niin aikaisin, että ehti vaihtaa suunnan ensin.

Ei, lopettakaa tämä pyöriminen välittömästi! Siitä tulee huonovointiseksi. En ole varma, mitä aaltomaisella liikkeellä tarkoitetaan, mutta se herättää koomisia mielikuvia. Kaikki vaihtavat suuntaa koko ajan. Toisintomme ei ollut kovin kaunis tai tanssillinen, mutta olisi pitänyt olla:

     Regis tuijotti avuttomana, rohkenematta puuttua taisteluun. Ei hän sen enempää kuin muutkaan mahdolliset katselijat, tuon alueen öiset kulkijat, löytänyt sanoja kuvaamaan tuota uskomatonta tanssia, jossa Tuikkeen ja salamurhaajan miekan hehkuvat värit kietoutuivat toisiinsa, ja Drizztin silmät kipunoivat violetteina, Entrerin loistivat punaisina. Terien kalskeesta syntyi sinfonia, tanssia säestävä sävelmä, ja näiden katkerien vihollisten välillä vallitsi outo harmonia.

Onpa romanttista! Kokonainen ilotulitus. Ei ihmekään, että sanat loppuvat. Se on myös armollista elävöittäjien kannalta.

     He seisahtuivat täsmälleen yhtaikaa, muutaman jalan päässä toisistaaan. Kumpainenkin tajusi, ettei tälle pyörivälle tanssille tulisi loppua, ei etua kummallekaan tässä pelissä. He seisoivat siinä kuin kirjatuet, samanpainoiset ja toistensa peilikuvat.
Entreri nauroi ääneen oivaltaessaan sen, nauroi koska nautti tästä hetkestä, tästä moninäytöksisestä näytelmästä, joka kenties kestäisi aamuun saakka, kenties ikuisesti.
     Drizztiä se ei huvittanut. […]
     Salamurhaaja hyökkäsi jälleen tuikaten miekallaan voimalla alas. Siitä hän kipusi ylöspäin isku iskulta suoristautuen vähitellen ja testaten samalla Drizztin puolustusta erilaisista, yllättävistä kulmista.
     Entreri johti hänet tasaiseen torjuntarytmiin ja katkaisi musiikin yhtäkkisellä tikarinpistolla. Salamurhaaja päästi riemuhuudon kuvitellessaan tuokion ajan, että hän oli saanut piston läpi.

Entreri on romantikko syvällä sisimmässään. Ja hän nauraa vilpittömästi! Montako kertaa Entrerillä on ollut hauskaa näissä kirjoissa (ilman Jarlaxlea)? Yleensä hänelle kirjoitetaan vain lisää karmeaa taustatarinaa. Testasimme erilaisia, yllättäviä kulmia. Kuinka pitkälle tämä tanssimetafora voidaan viedä?

     Tuikkeen kahva oli katkaissut [tikarin] reitin siististi, napannut sen vain tuuman päässä Drizztin kyljestä. Salamurhaaja virnisti ja yritti sitkeästi työntää sitä eteenpäin, kunnes tajusi totuuden.
     Drizztin ilme oli entistä kylmempi; tikari ei hievahtanutkaan.
     Musta haltia käänsi rannettaan ja lennätti molemmat asekädet kauas sivulle. Entreri oli kyllin viisas vetäytyäkseen lähietäisyydeltä pois ja kaartaakseen takaisin odottamaan seuraavaa tilaisuutta.
     ”Melkein sain sinut”, hän härnäsi. Hän kätki pettymyksensä hyvin, kun Drizzt ei vastannut millään tavoin, ei sanoin eikä eleellä, ei edes mustien kasvojen järkkymätön ilme värähtänyt.

Voi ei, Drizztiä ei huvita! Entrerin ei ehkä kannattaisi jäädä hengaamaan tikarinsa kanssa Drizztin lähettyville. Tämä oli kuitenkin toistettavissa.

     Sapeli sivalsi eteen; toinen kaartoi sivukautta. Drizzt toisti hyökkäyksen, teki saman vielä kolmannenkin kerran. Jokainen liike, jokainen metallin kalahdus metallia vasten suuntasi hänen ajatuksensa edessä odottavaan tehtävään, lujitti hänen henkistä puolustusmuuriaan ja teroitti hänen taistelijan vaistoaan.
     Jokainen isku oli tähdätty täydellisesti, ja jokainen torjunta kohtasi hyökkäävät aseet täydellisesti. Entrerin ja Drizztin silmät kävivät henkistä kamppailua, eivätkä he katsoneet käsiään, jotka suorittivat liikkeet. Kumpikaan ei räpäyttänyt silmäänsäkään, ei silloin kun Drizztin korkean sivalluksen aiheuttama ilmavirta leyhytti salamurhaajan hiuksia, eikä silloin, kun Entrerin miekan isku pysähtyi torjuntaan hiuksenpaksuuden etäisyydelle Drizztin silmästä.

Miksi, Drizzt, miksi teet näin? Kolme toistoa, selvä. Henkinen puolustusmuuri tykkää hyvää. Silmämme kävivät henkistä kamppailua. Silmät ja hiukset vaikuttavat tärkeiltä.

     Drizzt tunsi miten jännite kasvoi ja taistelun tahti, vuoroin hyökkäys ja vuoroin torjunta, kiihtyi. Entreri oli yhtä lailla kiihdyksissä kuin mannunvartijakin.
     Heidän vartalonliikkeensä nopeutuivat yhtä epäselväksi vilinäksi, jossa silmä ei enää pysynyt mukana, kuin käsien ja aseiden liikkeetkin. Entreri laski olkaansa ja miekka viuhahti suoraan ylhäältä alas; Drizzt pyörähti täyden ympyrän ja torjui selkänsä takana samalla kun puikahti miekan ulottuvilta.

Nyt kyllä. Mikä näitä lauserakenteita vaivaa? Kohtaus on varsin… latautunut. Onneksi kaikki menee epäselväksi vilinäksi, jota ei voinut edes yrittää toteuttaa. Drizztin pyörähdystorjunnan kuitenkin suoritin mallikkaasti. Se tuntui varsin typerältä.

      Juuri siinä oli [Drizztin] ja salamurhaajan välinen ero, hän muistutti itselleen, sille osalle itseään, joka väitti, että parasta olisi pitää pää kylmänä ja liikkeet hallittuina ja harkittuina.
     Juuri sillä tavoin Entreri pelasi tätä peliä: aina itsensä halliten, vailla tunteita, jotka liittyisivät mihinkään muuhun kuin senhetkiseen vastustajaan.
     Drizztiltä pääsi ärinä, ja hänen laventelinväriset silmänsä näyttivät kiehuvan. Hänen ajatuksissaan Catti-brie kirkui tuskasta.
     Hän ryntäsi raivokkaasti Entrerin kimppuun.
     Salamurhaaja nauroi hänelle; miekka ja tikari työskentelivät kuumeisesti pitääkseen sapeliparin loitolla. ”Anna myöten raivollesi”, Entreri usutti. ”Unohda kurinalaisuus!”
     Entreri ei käsittänyt – juuri siitähän oli kysymys.

Minusta on kyllä aina tuntunut siltä, että Entrerin itsehillintä pettää välittömästi, kun hän kuulee maininnankin Drizztistä. Drizzt ei taaskaan ymmärrä mitään. Tosin kujalla taitaa Entrerikin olla.

     Tuike iski, ja odotusten mukaisesti Entrerin miekka torjui sen. Tällä kertaa se ei kuitenkaan ollut salamurhaajalle helppoa. Drizzt vetäytyi ja iski taas, ja taas, yhä uudestaan, läimien tarkoituksella asettaan salamurhaajan asennossa odottavaa miekkaa vasten. Hänen toinen aseensa hyökkäsi kiivaasti sivulta; Entrein tikari käänsi sen syrjään.
     Drizztin hyökkäyksen hurjapäisyys – hulluudelta se näytti – piti salamurhaajan tiukasti puolustuskannalla. Tusina, ei vaan kaksi tusinaa iskua kuulosti yhdeltä ainoalta pitkältä teräksen kajahdukselta.

Emme saaneet aikaan oikeaoppista teräksen kajahdusta. Se saattoi liittyä ilmastointiteipin ominaisuuksiin.

     Entrerin ilme oli hänen nauruaan rehellisempi. Hän ei ollut odottanut tällaista rajua hyökkäyssarjaa eikä uskonut, että Drizzt voisi olla näin uhkarohkea. Jos hän saisi jommankumman aseensa vapaaksi vain pienen hetken ajaksi, drow olisi haavoittuvainen.
     Mutta Entreri ei saanut miekkaa tai tikaria vapaaksi. Polte ajoi Drizztiä eteenpäin, piti hänen vauhtinsa mahdottoman nopeana ja keskittymisensä täydellisenä. Yhdeksään hornaan jouti hänen oma elämänsä, hän ajatteli, kun ystävät tarvitsivat häntä.
     Hyökkäys jatkui ja jatkui. 

Totisesti tämä kohtaus jatkuu ja jatkuu.

     Tuike osui miekkaan. Drizztin seuraavaa hyökkäystä ei torjuttu, mutta se ei myöskään osunut, sillä Entreri otti askeleen taaksepäin.
     Salamurhaajan tikarikäsi syöksähti eteenpäin. Entreriltä pääsi alkukantainen voitonhuuto, sillä hän luuli Drizztin tehneen virheen.
     Tuike liikkui nopeammin kuin Entreri osasi odottaa, nopeammin kuin salamurhaaja olisi uskonut mahdolliseksi, ja se viilsi häntä käsivarteen silmänräpäystä ennen kuin hän olisi upottanut tikarinsa Drizztin suojattomaan vatsaan. Sapeli lensi takaisinpäin ja torjui miekan rystypuoli edellä. Entreri tajusi haavoittuvuutensa ja loikkasi eteenpäin päästäkseen lähituntumaan.
     Tuo yhtäkkinen hyökkäys pelasti hänen henkensä, mutta vaikkei Drizzt saanutkaan vapaata asettaan sellaiseen kulmaan, josta olisi voinut antaa tappavan iskun, hän pystyi kumauttamaan aseensa kahvalla. Se osui suoraan Entrerin naamaan ja sai hänet horjahtamaan taaksepäin.

Taas päästään lyömään aseen kahvalla! Tämän kohdan onnistuimme jotakuinkin toteuttamaan alkukantaista voitonhuutoa myöten.

      Musta haltia kävi päälle viuhuttaen aseitaan vailla armoa. Hän pakotti Entrerin perääntymään aivan ulkoneman reunalle. Salamurhaaja yritti päästä oikealle, mutta toinen sapeli läimäytti hänen miekkansa syrjään samalla kun toisen liikkeet varmistivat Drizztin aseman aivan hänen edessään. Salamurhaaja yritti vasemmalle, mutta hän tiesi, että haava hidasti hänen tikarikättään niin, ettei hän pääsisi ajoissa pois drown ulottuvilta. Entreri piti asemansa, väisteli ja torjui kiihkeästi yrittäen löytää vastaiskua, joka ajaisi hänen raivoisan vihollisensa taaksepäin.
     Drizzt löysi kiivaalle hyökkäykselleen rytmin ja hengitti sen tahtiin. Hänen silmänsä leimusivat periksiantamattomina, kun hän hoki mielessään, että ystävät olivat kuolemanvaarassa – eikä hän päässyt heidän avukseen!
     Hän antoi raivon viedä itsensä liian syvälle, eikä ollut huomata tikarin liikettä, kun se läksi lentoon häntä kohti. Viime hetkellä hän sukelsi sivuun, mutta hänen poskipäänsä yläpuolelle ilmestyi kolmen tuuman pituinen viilto. Mikä pahempaa, Drizztin hyökkäyksen rytmi hajosi. Hänen käsivarsiaan särki, ja hänen hetkensä oli ohitse.

Niin, oliko kieleke sittenkään hyvä taistelupaikka? Ja heittikö Entreri juuri tikarinsa? Se oli meidän tulkintamme.

     Salamurhaaja ärisi ja kävi päin. Hän survoi miekallaan, pakotti Drizztin perääntymään ja kääntymään ja sai osumankin. Kun mannunvartija pääsi taas tasapainoon, hän oli samassa asemassa kuin Entreri äsken: varpaat kohti kallioseinämää, kantapäät ulkoneman reunalla vuorituulten tunnusteltavina.
     ”Minä olen parempi!” Entreri julisti, ja hänen seuraava hyökkäyksensä miltei todisti väitteen todeksi. Miekka viuhui ja pisti, ja hän pakotti Drizztin kannat reunan yli.
     Drizzt pudottautui toisen polvensa varaan pitääkseen painopisteen edessä. Hän tunsi tuulen selässään ja kuuli Regisin huutavan nimeään.
     Entreri olisi voinut loikata taaksepäin ja napata tikarinsa takaisin, mutta hän vaistosi tapon, vaistosi, että tämän parempaa tilaisuutta lopettaa leikki hän ei saisi. Hän iski miekkansa voimalla alas. Drizzt huojahti sen painon alla ja näytti luisuvan vielä taaemmas ulkonemalla.
     Drizzt kurkotti sisimpäänsä, magiaan, joka oli osa hänen perimäänsä… ja loihti pimeyttä.

Emme ole varmoja, mitä ensimmäisessä kappaleessa tapahtuu, mutta paljon tappelua ja ärinää selvästi. Nyt tämä alkoi muuttua toden teolla hauskaksi, etenkin tasaisella nurmikolla. Kuvittelimme tehokkaasti kielekkeitä ja vuorituulia.

   Hän syöksyi kierähtäen sivuun ja nousi ylös ulkoneman reunalla muutaman jalan päässä […].
     Mutta Entreri oli yhä hänen edessään ja painosti häntä herkeämättä.
     ”Minä tunnen juonesi, drow”, mestarisalamurhaaja totesi.
     Silloin osa Drizztin mielestä halusi luovuttaa, nojata vain taaksepäin ja antaa vuorten ottaa hänet omakseen, mutta tuo heikkouden hetki meni ohi ja Drizzt virkistyi siitä. Hänen lannistumaton sielunsa ja uupuneet käsivartensa saivat uutta voimaa.
     Mutta niin sai myös voittoa himoitseva Entreri.   

Kohtaus on kestänyt liian kauan, tappakaa jo.

     Äkkiä Drizzt horjahti ja joutui ottamaan ulkoneman reunasta tukea pudottaen aseensa. Tuike kierähti reunan yli ja putosi alas kolahdellen kiviin.
     Entrerin miekka heilahti alas, mutta jäljellejäänyt sapeli torjui sen. Salamurhaaja ulvahti, loikkasi taaksepäin, hyökkäsi samantien miekka ojossa eteenpäin.
     Entreri tiesi, ettei Drizzt pystyisi torjumaan häntä. Hänen silmänsä laajenivat tällä lopullisen voiton hetkellä. Drow oli vääntynyt täysin väärään asentoon: hän ei mitenkään saisi ainokaista sapeliaan alas ja sopivaan kulmaan ajoissa.
     Hän ei pystyisi torjumaan Entreriä!
     Drizzt ei yrittänyt torjua iskua. Hän oli huomaamatta koukistanut jalan alleen, ja kun miekka iski, hän kierähti etuviistoon väistäen sen täpärästi. Drizzt kiepsahti vaakatasossa, potkaisi toisella jalalla Entreriä nilkan etuosaan ja läimäytti toisella tätä polvitaipeeseen.
     Vasta silloin Entreri tajusi, että drown horjahdus ja sapelin kadottaminen oli ollut hämäystä. Vasta silloin Artemis Entreri tajusi, että hänen oma voitonhimonsa oli voittanut hänet.

Drizzt heitti ikonisen maagisen sapelinsa alas vuorelta? Kyllä taikaesineistä pitäisi pitää parempaa huolta. Mitä tulee kierimiseen ja pyörimiseen, sitä oli hankala toteuttaa, kun kukaan ei tiennyt, mistä suunnasta miekalla isketään, mutta parhaani tein. Vaakatasokiepsahduksesta olen ylpeä.

     Eteenpäin suuntautuva liike vei häntä reunaa kohti. Jokainen lihas hänen kehossaan jännittyi. Hän iski miekkansa Drizztin jalkaterän läpi ja onnistui jotenkin saamaan drown lävistetystä jalasta otteen vapaalla kädellään.
    Drizzt makasi ulkonemalla pitkin pituuttaan, eivätkä hänen voimansa riittäneet pitämään heitä molempia ylhäällä. Entrerin paino veti häntäkin mukanaan, hän luisui alaspäin ja sai naarmuja ja mustelmia rosoisesta kivipinnasta.
     Drizzt tarttui tiukasti sapeliinsa, tuki sen kahvan kivenkoloon ja sai otteen toisellakin kädellään.
     Hän lakkasi luisumasta. Entreri keikkui hänen alapuolellaan kohdassa, missä kallio oli kovera eikä kädensijoja ollut. Drizztin lävistettyyn jalkaan koski kuin koko hänen sisikuntaansa raastettaisiin siitä ulos. Hän vilkaisi alaspäin ja näki Entrerin huitovan hurjasti toisella kädellään, toinen käsi taas tarrasi tiukasti miekan kahvaan, epävarmaan ja makaaberiin elämänlankaan.

Tämä on suosikkikohtani. Voiko draamallisempaa olla? Arkkiviholliset killumassa kadotuksen yllä niin, että toinen roikkuu toisen lävistetystä jalasta! Tämä on tehnyt aikanaan syvän vaikutuksen, uskokaa pois.

     Drizzt voihkaisi ja irvisti. Kun miekka liikkui muutaman tuuman matkan haavassa, hän oli menettää tajuntansa.
     ”Ei!” hän kuuli Entrerin kiljahtavan, ja sitten salamurhaaja ilmeisesti tajusi asemansa vaarallisuuden ja vaikeni.
     Drizzt katsoi alas. Entreri keikkui ilmassa, ja maahan oli yli kahdensadan jalan matka.
     ”Tämä ei ole todellinen voitto!” Entreri puuskahti hänelle epätoivoisena. ”Tämä on haasteen tarkoituksen vastaista ja tekee sinusta kunniattoman.”

Entreri, ihan itse valitsit kallionkielekkeesi, lakkaa valittamasta. Mutta voihan tuossa kohtaa yrittää kaikkea.

     ”Sinä et voittanut!” Entreri huusi.
     Drizzt antoi laventelinväristen silmiensä tulen puhua puolestaan. Hän varmisti otteensa, puri hampaat yhteen ja käänsi jalkaansa. Hän tunsi jokaisen tuskallisen tuuman, kun miekan pitkä terä liukui hänen jalkansa läpi.
     Entreri huitoi ja potki ja melkein sai otteen Drizztistä vapaalla kädellään, kun miekka irtosi.
     Salamurhaaja putosi yön mustuuteen, ja valittava vuorituuli nieli hänen huutonsa.

Kaikkemme annoimme! Kuva: Emma Rantatalo

Se oli siinä! Kuvaus miekanterän liukumisesta jalan läpi sai aikaan pahoinvointia, mutta onneksi makasimme siinä kohtaa jo muutenkin maassa kaikkemme antaneina. Paras taistelu! Sen kunniaksi harrastin ammattimaista kuvamanipulaatiota Gimpillä, koska tottahan tarvitsemme kielekkeen.

Tällä kertaa kävimme vielä taistoon laina-asein. Tulimme siihen tulokseen, että tämä on jotain niin hienoa, että se ansaitsee virallisen aseistuksen. Syysiltojen ratoksi ohjelmassa lienee siis asianmukaisten boffereiden askartelua… Näen jo itseni maalaamassa Tuikkeeseen pieniä tähtiä.

Onnittelen kaikkia, jotka jaksoivat kanssamme tänne asti!