Huonon – ei vaan Hienon Fantasian Lokikirja: Richard Lee Byers – Dissolution

Olen syvästi hämmentynyt. Luin nimittäin juuri Menzoberranzaniin sijoittuvan  Forgotten Realms -romaanin, joka on hyvä – jos ei nyt objektiivisesti niin ainakin subjektiivisesti. Kirjoittaja on kompetentti! Tämä on oikea kirja, jossa on järjellinen juoni! Drowyhteiskunta toimii! Mitä ihmettä tapahtuu?

Kyseessä on kuusiosaisen War of the Spider Queen -sarjan ensimmäinen osa Dissolution, jonka on kirjoittanut Richard Lee Byers. Sarjan kaikki osat ovat eri kirjailijoiden tuotoksia, joten en uskalla vielä olla luottavainen, mutta Dissolution oli erittäin positiivinen yllätys. R. A. Salvatoren tuotanto on ollut viimeisten parinkymmenen kirjan ajan niin väsynyttä ja yrityksetöntä, että Uumenenalaan kaivattiinkin raikasta tuulahdusta. Tämä kirja on sen verran hyvä, että joku saattaa halua lukea sen, joten varoitus: juonipaljastuksia on tulossa!

Dissolutionissa kaikki Lolthin papittaret ovat mystisesti menettäneet voimansa. Peittely-yrityksistä huolimatta tämä käy ilmeiseksi, ja sitten Menzoberranzan natiseekin liitoksissaan. Kauheaan matriarkaattiin tyytymättömät miehet pistävät pystyyn kapinan, orjat haluavat polttaa kaupungin poroksi, drowylimystö salamurhailee toisiaan, ja sopassa on vielä muitakin ikäviä voimia. Vähemmästäkin saisi romaanin aikaiseksi.

Menzoberranzan, tiesin, että sinusta on kaupungiksi!

Dissolutionissa on todella paljon hyvää. Ennen kaikkea pidin kaupunkikuvauksesta, hahmoista ja luovasta magian käytöstä. Vihdoinkin meillä on Menzoberranzan, joka tuntuu oikealta kaupungilta, jossa voisi elää! On kauppoja ja basaareja, käsityöläisiä ja tavan kansalaisia sekä laajoja slummialueita, jotka ovat vielä keskenään erilaisia. Niin kauan olen kaivannut tähän paikkaan jonkinlaista kaupunkisuunnittelua! Kirjassa kiinnitetään huomiota muun muassa siihen, että luolissa kaikuu aika lailla, joten tätä hillitään vaimennusloitsuilla. Hauska ajatus, jota myös käytetään juonielementtinä.

Kerrankin drowit ovat oikealla tavalla juonittelevaisia. Kaikki pelaavat omia pelejään kukin asemastaan riippuen, mutta kaupungin johdossa vallitsee konsensus siitä, että kaikkivaltias kaaos ja jatkuvat murhaorgiat repisivät koko paikan liitoksistaan. Tietty määrä kaaosta tarvitaan pitämään drowyhteiskunta kasassa ja jumalatar tyytyväisenä. Se ei kuitenkaan tarkoita totaalista järjettömyyttä, kaukana siitä. Pidin siitä, että kirjassa tuotiin esille yhteisön sääntöjä ja rajoituksia.

Filosofinen pohdinta pahuuden luonteesta ei olekaan kiusallista.

As chaos gave rise to possibility and imagination, so evil engendered strength and will. It made sentient beings aspire to wealth and power. It enabled them to subjugate, kill, rob, and deceive. It allowed them to do whatever was required to better themselves with never a crippling flicker of remorse.
Thus, evil was responsible for the existence of civilization and for every great deed any hero had ever performed.

Drownäkökulma pahuuden luonteesta on mielenkiintoinen!

Muuten on huomautettava, että naishahmojen ulkonäköä kuvataan varsin vähän, eikä ollenkaan totuttuun panssaribikinityyliin. Miesten hiuksiin, koristautumiseen ja vaatteisiin taas kiinnitetään yllättävän paljon huomiota. Tärkeällä mieshahmolla on kesken lopputaistelun aikaa vetäytyä kortteeriinsa laittamaan tukkaa ja vaihtamaan vaatteet. Jos tämä on tarkoitus eikä vahinko, niin olen ilahtunut.

Mitä ovat nämä pidettävät hahmot?

Minulla on usein vaikeuksia välittää hahmoista, jotka ovat yksiselitteisesti pahiksia. Tässä kirjassa ei voi väittää, että kukaan olisi millään tavalla hyvä. Ja silti huomasin välittäväni kovastikin siitä, miten päähenkilöidemme käy. Ehkä onnistunut ympäristön kuvaus perusteli hahmojen toimintaa tarpeeksi, ehkä he vain sattuivat olemaan tarpeeksi viihdyttäviä.

Kirjassa seurataan useampaa näkökulmahahmoa. Näkökulmat vaihtuvat minusta hieman liian tiiviisen tahtiin, mutta useimmat ovat mielenkiintoisia. Edustettuina ovat kaikki paikalliset opinahjot ja kaupungin johto. Eniten kuvataan kuitenkin seikkailijakaksikkomme Pharaun Mizzrymin ja Ryld Argithin edesottamuksia.

Pharaun on Mizzrymin huoneesta karkotettu maagi, joka tasapainottelee nokkelan ja ärsyttävän välimaastossa. Hän kiinnittää merkittävästi huomiota hiuksiinsa ja ulkonäköönsä. Hänellä saattaa myös olla goottilainen taustatarina, mutta ei mennä nyt siihen. Kun arkkimaagi käskee hänet selvittämään, miksi miehet Menzoberranzanissa ovat ruvenneet karkailemaan kotoa (kyllä, tämä on käytännössä kirjan juoni), Pharaunilla ei ole siihen paljon sanomista, maagien Sorcere kun on hänelle tarpeellinen turvapaikka ikävältä perheeltä.

Pharaun rekrytoi seurakseen ystävänsä Ryld Argithin, joka on yksi Melee-Magtheren asemestareista. Elämäänsä kyllästynyt Ryld tuo epäilyttävästi mieleen Zaknafeinin, tosin sellaisen version, joka voi elää Menzoberranzanissa tuskailematta sen kummemmin. Suomalaisittain voimme todeta, että Ryldiä vaivaa vitutus. Yhtä hyvin hän siis voi lähteä Pharaunin matkaan ja tuoda mukanaan kahden käden miekkansa ja asetaitonsa, joille löytyykin käyttöä. Slashpotentiaalin ystäville nämä kaksi ovat oikein potentiaalisia.

Even after all his exertions, [Pharaun] wasn’t panting as hard as he might have been; not bad for such a sybarite, thought Ryld as he set down his bloody greatsword. ”It’s useless now, and I lost my dancing rapier, curse it, but I’m not too disconsol-”
Ryld grabbed Pharaun by the arm and flipped him, laying him down hard.
The wizard blinked, sat up, and brushed a strand of his sculpted hair back into place.
”If you’d told me you craved more fighting,” Pharaun said, ”I could have left you behind with my kin.” 

Pharaunin ja Ryldin suhdetta voisi alkuun jopa pitää oikeana ystävyytenä. Heidän välillään on selvästi enemmän luottamusta kuin Menzoberranzanissa on tapana. Seikkailun kuluessa he täydentävät toisiaan taisteluissa ja juonittelussa. Tehtävästä kehkeytyy kunnon undercover-odysseia, jossa naamioidutaan maagisesti örkeiksi ja soluttaudutaan slummeihin. Pharaunilla on liian hauskaa.

Certain his friend was joking, Ryld snorted… then realized he wasn’t quite sure after all.
”You’d have relations with a goblin?”
”A true scholar always seeks new experiences. Besides, what’s the point of being a dark elf, a lord of the Underdark, if you don’t exploit the slave races to the utmost?”

No niin, nyt kuulosta drowmoraalilta! Kukaan ei koskaan tiedä, miten tosissaan Pharaun on. Hän ei myöskään vaikene hetkeksikään. Ryldiä ei tunnu haittaavan. Näyttävää hengenpelastelua tapahtuu. Asemestari kantaa maagia käsivarsillaan. Kaksikko käy rentoutumassa kylpylässä. Juodaan sydänviiniä.

”You’re mad,” the weapons master said, ”but I’m with you.”

Juonen ennalta-arvattavin osa on se, että mystisen salaliiton ja kapinan ja mieskadon takana vaikuttava salaperäinen voima on on – yllätys yllätys – kaupunkia havitteleva illithid, tällä kertaa vielä epäkuollut ja maaginen sellainen. Kuinka monessa kirjassa yllätyselementti onkaan ollut mielennylkijä? Tämä nimenomainen yksilö, Syrzan, on potkittu pihalle illithidien piiristä, koska se on niin epämiellyttävä. Sankareillamme alkaa mennä huonosti.

Syrzan trippailee Pharaunin päässä ja saa tämän kertomaan tarinan, jossa Pharaun väittää kohdanneensa Lolthin inkarnaation, eikä vain ilmestyksenä vaan fyysisessä muodossa. Jättiläishämähäkkinä, joka pisti hänet palasiksi ja kokosi uudestaan herkässä iässä. Se selittäisikin kaikenlaista. Asiaan liittyy kidutusta ja papittarien ikävä orgiarituaali. Kirja osoittaa yleisesti kohtalaisen hyvää makua, mutta tämä tuli yllättäen ja pyytämättä. No, drowit ovat droweja, ja kirjailija tajuaa vihjata karmeuksiin sen sijaan, että läväyttäisi kaiken lukijan silmille. Kertojana on Pharaun, joten ei voi olla varma, onko tarina totta vai syöttääkö hän vain pajunköyttä yrittäessään päästä illithidin otteesta.

Päädytään vankityrmiin, joissa Pharaun osoittaa kenties luovinta ja surkuhupaisinta magian käyttöä, johon olen tässä universumissa törmännyt. Ryld on kahlehdittu seinään, ja Pharaun on tajuton. Eikä siinä kaikki:

In addition to shackling him, the rogues locked a steel bridle around his head, forcing the bit into his mouth to keep him from enunciating words of power or anything else. They inserted his forearms into the two ends of a hinged metal tube, a sort of muff or double glove that would make it impossible for him to gesture or crook his fingers into a cabalistic sign.

Nämä tyypithän ovat ammattimaisia. Ryld kiroaa Pharaunin hereille, koska maagi on kaikesta huolimatta hänen ainoa toivonsa. Hän ei ole väärässä.

Eventually the second boot slipped free, whereupon Pharaun pushed off his socks. His feet were of a piece with his hands, slender and long, the digits included.
The wizard lifted his right foot, stared at it intently, and started curling and crossing the toes. He fumbled through a sequence of moves, then repeated it. It took Ryld another moment to comprehend, and he didn’t know whether to laugh or cry.

Kyllä, Pharaun heittää taikaa varpaillaan. Tällaiset oivallukset tekevät kirjasta niin hauskan. Jos maailman säännöt on valmiiksi kirjoitettu, niin sitten niiden kanssa pitää leikkiä!

Valitettavasti Pharaun – mokoma rotta! – pettää lopulta Ryldin, ja sen jälkeen jäljellä on enää drowystävyys ja tyhjiä katseita. Kyllä melkein sydän särkyi siinä.

Sitten orjakapina syttyy ja Menzoberranzan palaa.

Maagit eivät heiluttele käsiään

Dissolutionin magian kuvaus ilahduttaa minua suuresti. Kyllä, käy edelleen selväksi, että roolipelisäännöillä pelataan, maagit saavat loitsujaan takaisin levon jälkeen ja loitsuaineksilla säätäminen on hankalaa, mutta kirjailijan lähtökohtana on se, että magia on coolia. Ja sellainen kuva kirjasta välittyykin!

Tuntuu loogiselta, että arkkimaagin loitsut ovat oikeasti hienoja ja monimutkaisia, ja hän pystyy itse improvisoimaan lennossa maagisia rituaaleja. Magia ei häviä tavallisille aseille taisteluissakaan – tämä ärsyttää minua aina Salvatoren kirjoissa tavattomasti. Pharaun käyttää magiaa luovasti ja taktikoivasti tavalla, joka menisi täydestä vaativammankin porukan roolipelisessiossa. Totta kai välillä on koomisiakin hetkiä, kun D&D-sääntöjä väännetään romaanissa, mutta suurimman osan aikaa magian kuvaus on poikkeuksellisen viihdyttävää.

Eivätkä miekkailukohtaukset ole ollenkaan sen huonompia. Byers ei sorru salvatoremaisiin huitomisiin monesta suunnasta voltilla kerien, vaan taistelut ovat varsin lyhyitä ja brutaaleja, ja lukija tietää koko ajan mitä tapahtuu.

Lisää luvassa, uhka vai mahdollisuus?

Ihme kyllä sankarikaksikkomme selviää hengissä kirjan loppuun asti. Ensi numerossa lähdetään seikkailulle Uumenenalaan kohti Ched Nasadia, jossa on tapahtunut kummia. Matkaan lähtee myös muistettavasti nimetty Valas Hune Bregan D’aerthesta, Trielin puolidemonipoika, Quenthel Baenre ja muita kivoja tyyppejä. Jäämme odottamaan, miten Ryld kostaa Pharaunille.

Seuraava osa on Insurrection (suom. Kapinalliset), jonka on kirjoittanut Thomas M. Reid. Löysin sen kahdella eurolla kirjamessuilta, joten pakkohan se on lukea. Ensimmäisen osan jälkeen olen jopa varovaisen innostunut. Kirjailijan vaihdos tosin mietityttää. Voiko jatkua hyvänä? Ei voi, eihän? Toivon sitä liikaa.

Joka tapauksessa Dissolution täyttää erinomaisesti tehtävänsä viihdyttävänä roolipelifantasiana, josta ei puutu seikkailua, taikaa tai rymistelyä. Tätä minä kaipasin, kun vuosia sitten Salvatoreen sorruin.