Kirjoja, jotka varastavat uniinsa: The Raven Cycle

 

Te kaikki tiedätte sen tunteen, ainakin toivon niin. Sen, kun uppoaa tarinan syviin vesiin niin tyystin, ettei sieltä haluaisi enää nousta pintaan. Sen, kun tarinan loppuminen sattuu ja maailma näyttää hetken aikaa hämärämmältä paikalta, kun sinne on juuri astunut jostain maagisesta valosta.

Olin jo melkein unohtanut, miltä tuntuu, kun aivojen analyyttinen osa kääntyy pois päältä ja voi vain vajota tekstiin ja hahmoihin niin täysin, ettei millään muulla ole merkitystä. Olen vain kiitollinen, etten selvästikään ole menettänyt kykyä siihen. Syväanalyysiä ei näin ollen ole tulossa, mutta muutamia ajatuksia kuitenkin, kun tarina polttelee edelleen kynsien alla.

Vaikutuksen tehnyt kirjasarja on Maggie Stiefvaterin neliosainen nuortenfantasiasarja The Raven Cycle, johon kuuluvat teokset The Raven Boys, The Dream Thieves, Blue Lily, Lily Blue sekä The Raven King. Kehotan välttämään ensimmäisen kirjan takaselostusta, koska se olisi saanut minut juoksemaan kukkuloille. Suosittelijani kuitenkin vakuutti minulle, että ”this is not a kissing book”, joten uskalsin tarttua siihen. Muutenkin kirjojen idea vaikuttaa epäilyttävältä: joukko teinejä etsii Owen Glendowerin hautaa jenkeissä virginialaisessa pikkukaupungissa. Koska walesilainen kuningas on haudattu sinne. Koska ley-linjat. Tiedän, ei kuulosta hyvältä. Mutta on!

Jos luet kirjoja ennen muuta juonen takia, en välttämättä suosittele tätä sarjaa. Jos taas vahva hahmokuvaus, kristallinterävät suhteet, hienosti kirjoitetut kasvutarinat ja mytologia, unet ja kauhu vetoavat, kannattaa sarjalle ehdottomasti antaa mahdollisuus. Minä rakastuin unennäkijöihin ja taikureihin ja epätodennäköisiin kuninkaisiin.

Stiefvaterin kirjoitustyyli iski tavalla, joka herätti ihastusta ja epätoivoa. Kielikuvat ovat niin vaivattomia ja niin oikein, etenkin hahmokuvauksessa. Kadehdin kirjailijan kykyä kirjoittaa unia. Niissä on oikean unen tuntu, hämärä unilogiikka. Stiefvater voi kuvata autoja niin, että se on minusta hienoa ja merkityksellistä. Omintakeisuudesta huolimatta teksti tuntuu kevyeltä ja helpolta lukea. Pidin kaikista päähenkilöistä ja etenkin heidän välilleen rakentuvasta elämää suuremmasta ystävyydestä, joka todellakin tuntuu siltä. Kukaan hahmoista ei ole sitä, miltä päälle päin näyttää. Ei nyt mennä lempihahmoihin, mutta sanotaanpa, että minulla on aina ollut heikkous uneksijoista.

The Raven Cycle muistutti minua hyvällä tavalla Susan Cooperin Pimeä nousee -sarjasta. Siinä on samaa mytologian syvyyttä ja nuoria hahmoja, jotka kasvavat maagisrealistisessa todellisuudessa. Se, että kaikki tapahtuu teineille Yhdysvalloissa, ei lopulta tunnu kovin kummalliselta.

Todettakoon myös, että kirjoissa on maaginen metsä, jossa puut puhuvat latinaa. Ja ehkä ensimmäinen maaginen käännöskoje, jonka hyväksyn.

Tehkää itsellenne palvelus ja kokeilkaa tätä sarjaa. Minä sain siitä niin paljon sellaista, jota on vaikeaa edes pukea sanoiksi.

”The demon kept pulling him unconscious, and in those short bursts of blackness, the dreamer snatched at light, and when he swam back to consciousness, he thrust the dream into reality. He shaped them into flapping creatures and earthbound stars and flaming crowns and golden notes that sang by themselves and mint leaves scattered across the blood-streaked pavement and scraps of paper with jagged handwriting on them: Unguibus et rostro.
But he was dying.”