Huonon Fantasian Lokikirja: Trilogia, joka tappoi kaiken kauniin (Metsästäjän miekat)

Huonon fantasian lukupiirimme koki hämmentävän valaistuksen: lähes kaikilta jäi Salvatoren lukeminen kesken teininä (tai myöhemmin, myönnettäköön) samassa kohdassa. Jostain syystä Metsästäjän miekat -trilogia oli meille liikaa, ei tätä, nyt ei kestä enää. Kukaan ei muistanut, miksi. Päätimme siis verestää muistojamme lukemalla lukupiirin kaksivuotissynttäreiden kunniaksi tämän pahamaineisen trilogian. Sarjaan kuuluvat teokset Tuhat örkkiä, Yksinäinen drow ja Kaksi miekkaa.

Ja kyllä selvisi, mihin kaikkien kiinnostus kuoli – silkkaan tylsyyteen! Tämän tympeämpää tauhkaa Salvatorekaan harvoin saa aikaan. Kirjailijalla on myöhemmät syntinsä, jotka menevät jo hulluuden puolelle, mutta niitä sentään voi lukea kauhistuneen vaikuttuneena. Metsästäjän miekat taas on niin kyllästyttävää ja loppuun kulunutta, että on ihme, ettei paperi hajoa tomuksi silkkaa kuivuuttaan. Kuka haluaa lukea trilogiallisen pelkkiä kääpiöitä?

Trilogia tiivistettynä: Drizzt luulee kaikkien ystäviensä kuolleen, koska tarkistaa asian huonosti. Hän vajoaa takaisin Metsästäjäksi, joka juoksee metsässä ilman saappaita tappamassa örkkejä. Haltiat tarkkailevat kaikkea pegasoksien selästä ja miettivät, mitä simpuraa tapahtuu. Drizzt kieltäytyy menemästä Mithralsaliin katsomaan, kuolivatko kaikki oikeasti, koska ei kestä totuutta. Lukija tietää koko ajan, ettei kukaan kuollut. Tapahtuu paljon piirityksiä. Pitkiä, tylsiä piirityksiä. Trilogia loppuu kaunopuheiseen virkkeeseen: ”Hii hii hii.” Oletan, että tämä on ollut kirjailijan vastaus mahdollisiin parannusehdotuksiin.

Yritetään nyt kuitenkin vääntää tästä jotain hupia, koska huonoutta ei puutu.

Ah, kääpiörunoutta!

Esinäytöksestä viisas lukija arvaisi, mitä on tulossa. Siinä nimittäin esitetään railakas kääpiöralli Ylsalas:

”Kavutkaa polku
Murtakaa lukko
Avatkaa pitkän
tunnelin tukko.

Ylittäkää silta kuilun kuuman
Aina alemmas ulottuvan 
Lyökää kättä kun katsotte alas
Löytynyt on unohdettu Ylsalas!

Ylsalas! Hoi! Haa! Ylsalas!
Löytynyt on unohdettu Ylsalas!
Ylsalas! Hoi! Haa! Ylsalas!
Lyökää kättä kun katsotte alas!

Kas täällähän parasta oltta pannaan
Täällä rinkilöitä ei home syö harmaa
Kokki Muglump hämmentää kaniinipataa
Mestari Bumblen viinapannu pulputtaa

Ja kuilussa saavat hakkunne laulaa
Saatte taljoin ja pyörin malmia nostaa
Se sulattakaat, se kyllä kaupaksi käy
Ylsalasin kullan ei voittajaa näy.

 Ylsalas! Hoi! Haa! Ylsalas!
Löytynyt on unohdettu Ylsalas!
Ylsalas! Hoi! Haa! Ylsalas!
Lyökää kättä kun katsotte alas!”

Tähän ei ole paljon lisättävää. Kääpiöillä tosin on: mainitaan, että he keksivät monta, monta säkeistöä lisää! Onneksi laulutaidetta pahoinpitelevät partaveikot kuolevat väijytyksessä pikapuoliin.

Salvatore kuvaa naisia

Sitten pääsemme klassikoihin. Tässä kuvaillaan Shoudra Tähdentuiketta, Mirabarin valtikanhaltijaa (mikä titteli tämä oikein on?):

”Shoudran silmät olivat kirkkaansiniset ja ne välkkyivät hänen puhuessaan. Hänellä oli tapana myös heilauttaa puhuessaan päätään niin, että hänen mustat hiuksensa hulmahtivat levälleen hänen olkapäilleen. Kaupungin naisväki kuhisi alinomaa noista hiuksista, sillä vaikka Shoudra oli jo kolmissakymmenissä ja oli elänyt koko ikänsä tuulisessa ja koleassa Mirabarissa, hänen hiuksensa vain hohtelivat kuin puolta nuoremman neidon hiukset. Muutenkin valtikanhaltija oli kaunis olento, pitkä ja sorja, näytti hauraalta, mutta ei ollut. Niin naisellinen kuin Shoudra olikin, hän oli kuitenkin myös siinä määrin luja ja vaikuttava, että veti vertoja Mirabarin miehistä kovimmille.

Onneksi Mirabarin mielevät miehet muistavat kuitenkin kuittailla asiaankuuluvasti:

”Shoudra osaa temppuja, jotka saattaisivat saada jopa kääpiön pehmiämään!”

Näin kuvataan merkittävää naista herran vuonna 2002.

Salvatore on nokkela

Mirabarin markiisi neuvottelee kääpiöedustajan kanssa.

”Juuri se tekeekin tästä asiasta sangen delikaatin minun kannaltani”, Elastul selitti.
”Delikaatin?” Torgar kysyi raapien poskeaan. ”Tarkoittaako herra juustolaa?”
Markiisi näytti joutuvan ymmälleen.
”Kimurantin”, hän selitti.
”Ja se on mikä?” kääpiö kysyi.
[…]
”Mikä on mikä?” markiisi tiukkasi.
”Se juuri.”

Jos joku osaa kertoa minulle, mitä yllättävä juustola tekee tässä keskustelussa, niin olkaa kilttejä ja tehkää niin.

Kutistuvat haltiat ja taistelutanssi

Haltiamiehet voivat olla hienovaraisen kuumia, vaikka he eivät heittelekään tukkaansa.

”Haltia Tarathielin iho oli lähes läpikuultavan vaalea, ja hänen silmiensä sini niin sävykästä, että nuo silmät näyttivät heijastelevan ympäröivän kasvullisuuden värejä, mikä sai hänet näyttämään kovin pieneltä. Hän ei ollutkaan kovin pitkä. Lisäksi hän oli hyvin hoikka ja siropiirteinen, ja hänen korvansa olivat pitkät ja suipot. Ulkonäkö kuitenkin petti, sillä haltiasoturi oli vaarallinen vastustaja eikä vaikuttanut lainkaan niin pieneltä sellaisen vihollisen silmissä, joka oli saanut maistaa hänen tavattoman terävän, hoikkateräisen miekkansa puremaa.”

…Miksi silmien sävykäs sini kutistaa haltian?

Haltioihinkin pätee se, että he ovat pystyviä nätteydestään huolimatta, mutta jostain syystä miehille tästä ei kuittailla. Kesti muuten kauan, ennen kuin tajusin, että Tarathiel oli mies ja hänen partnerinsa Innovindil nainen. Kuvittelin pitkään, että Salvatore oli ryhtynyt progressiiviseksi ja kirjoittanut miesparin. Voi niitä viattomia aikoja.

Tarathielin ja Innovindilin taistelutaktiikkana tuntuu olevan vihollisen hämmentäminen.

”Sitten linjan läpi ilmestyi metsästäjän eteen kaksi sirorakenteista olentoa. Näillä oli yllään valkeat tunikat, ruskeat housut ja metsänvihreät viitat. He etenivät käsikoukkua hyökätessään, pyörivät toistensa ympäri ja pitivät toisiaan pystyssä. Pitkät hiukset liehuivat heidän tanssiessaan, toisella heistä hiukset olivat kultaiset, toisella mustat. Niin he pyörivät pidellen koko ajan kiinni toisistaan, liikkuen itsenäisesti mutta kuitenkin samalla sopusointuisesti.”

Haltiat vetävät jonkinlaista käsittämätöntä polkkaa örkkien ympärillä ja kykenevät heittämään volttia pidellen toisiaan käsikynkästä. Tämä kuulostaa hieman riskialttiilta, mutta lisätkäämme se kevään Salvatore-elävöityslistalle.

Drizzt kokee suuria tunteita

Drizzt itkee ilmeisesti ensimmäistä kertaa elämässään.

”Hän tunsi ensin vain hartioidensa liikahtavan hiukan. Sitten hän päästi vaimean ähkäisyn, jonkinlaisen tuhahduksen.”

Ainakaan Drizzt ei itke kauniisti. Mutta tuskan keskellä mieleen tulee yllättävä ajatus:

”Jokin sai Drizztin ajattelemaan Artemis Entreriä. Arkkivihollistaan ja… kaksoisolentoaan? Oliko hänen Metsästäjänsä itse asiassa samaa maata kuin Entreri – mies, jonka ahdistus on niin suurta, että hän kieltää oman sydämensä? Olisiko hänet luotu kulkemaan samaa tunteetonta tietä?”

Tämäpä tuli äkkiä. Koskettavaa, että Drizzt pohtii näin kovasti Entrerin ahdistusta.

Hämmentävä haltiaviettelys

Tarathiel pistetään kilon paloiksi. Drizzt ja Innovindil lähtevät kostoretkelle. Lisäksi on hevonen pelastettavana. Tarathielin hevonen Auringonnousu on örkkien käsissä. Tämä ei ole ensimmäinen Salvatoren kirja, jossa hevosen pelastelu on paras juonielementti.

Innovindil on kovasti Drizztin perään ottaen huomioon, että hän on juuri traumaattisesti menettänyt pitkäaikaisen kumppaninsa. Maanpinnan haltiat, sellaisia päiväperhoja! Vokottelu alkaa lempeästi:

”He asettuivat odottamaan, ja Drizztin tyrmistykseksi Innovindil veti hänet viereensä niin, että hänen päänsä painui haltian syliin. Kun Drizzt lopulta rentoutui, Innovindil alkoi silitellä hänen paksuja, valkeita hiuksiaan ja jopa suuteli häntä kerran pään päälle.
  Se oli lempeä ja miellyttävä hetki. Drizzt ei ollut pitkiin aikoihin tuntenut oloaan yhtä rentoutuneeksi.
   Kaksi tuntia kului liiankin nopeasti”…

Entäs Catti-Brie? Tämä näyttää nyt pahasti laastarisuhteelta! Ja paremmin vain jatkuu:

”Hän katsoi Innovindiliä ja huomasi äkkiä tämän tulleen lähemmäs. Hän tunsi ihollaan haltian hengityksen lämmön. Kultaiset hiukset tuntuivat niin pehmoisilta siinä hohtaessaan nuotion valossa – aivan kuin Innovindil olisi hohtanut omaa valoaan. Silmät olivat tummat ja tutkimattomat, mutta voimalliset.
  Haltia nosti kätensä ja sipaisi hellästi Drizztin poskea. Tämä tunsi verensä kuumenevan. Hän yritti olla vapisematta.
  […]
  Drizzt perääntyi hiukan, sillä Innovindil oli tullut hyvin lähelle häntä.
  ”Entä se puoli, jota en ole oppinut?” hän kysyi pelätessään äänensä särkyvän.

Drizzt! Nyt kyllä! En usko, että hahmoa on kuvattu tässä sävyssä missään aiemmissa kirjoissa. Tämä myös vahvistaa käsitykseni siitä, että Kuumetsän haltiat viettävät haltiaorgioita kuunvalossa ja ovat örkeille niin vihaisia, koska bileet menevät pilalle.

”Innovindil painautui häntä vasten ja suuteli häntä.
  Drizzt ei tiennyt, miten vastata siihen. Hän jähmettyi pitkäksi aikaa paikoilleen. Huulet olivat pehmeät, samoin haltian sormet hänen kaulallaan ja hoikka vartalo… Veri jyskytti hänen ohimoillaan ja maailma tuntui pyörivän. Lopulta hän ei enää yrittänytkään ajatella, tunsi vain.
  Hän alkoi vastata haltian suudelmiin ja uskalsi jopa koskettaa tätä. Hän kuuli voihkaisevansa hiljaa.”

Huhhuh. Sitten Innovindil muistuttaa Catti-Briestä, joka saattaa olla elossa, ja tunnelma menee pilalle. Ei se silti estä häntä yrittämästä vielä:

”Minä olen nyt yksin”, haltianeito sanoi. ”Rakkaani on poissa ja sydämeni on tyhjä. Tarvitsen ystävän. Olisitko sinä ystäväni?”

”Ystävän”, totisesti. Drizzt ei rupea. Sääli, tämä olisi voinut olla hauska suhde. Olisi ollut huomattavasti viihdyttävämpää lukea haltiameiningeistä kuin palata tappavan tylsään kääpiölinnakkeeseen.

Trilogiassa todetaan hyvin monta kertaa, että jos Drizzt vain olisi hetkeksi pysähtynyt tai katsonut oikeaan suuntaan, hän olisi nähnyt, että ystävät ovat yhä elävien kirjoissa. Tämä on erityisen raivostuttavaa, kun lukija tietää sen koko ajan, ja saa päähenkilön näyttämään toivottomalta tomppelilta.

Kauan odotettu romanssi roihahtaa

Seuraa paljon kaikkea niin puuduttavaa, ettei sillä viitsi kiusata lukijoita. Sain hädin tuskin kahlattua Kahden miekan viimeisen puolikkaan läpi. Mutta lopussa kiitos seisoo! Ystävät eivät ole kuolleita. Drizztin riemu on suuri. Muut toteavat, että jaha, nyt se sitten päätti tulla kotiin.

”Hän meni Catti-Brien luo ja kaappasi tämän syliinsä, suuteli häntä ja nosti hänet käsivarsilleen.
   Ja vei mukanaan.”

…Luolaan? Makuukammariin? Sitä emme koskaan saa tietää. Kyllä nyt kymmeniä kirjoja rakennettu suhde ansaitsisi vähän enemmän kuvausta! Seuraavaksi istutaan yhteisen vuoteen laidalla, eikä lukija saa tietää, ovatko Drizzt ja Catti-Brie vain pitäneet toisiaan kädestä koko yön. Ehkä Drizzt on jopa uskaltanut koskettaa rakastaan.

Siihen loppuu tämä tuskien taival. Lukujennimirunoutta saattaa seurata, mutta sen jälkeen Metsästäjän miekat poistuu käsistäni kirjastojen varastoihin ja toivottavasti pysyy siellä.

3 thoughts on “Huonon Fantasian Lokikirja: Trilogia, joka tappoi kaiken kauniin (Metsästäjän miekat)

  1. Kiitos 😀 Mietin kauan et jaksanko edes kirjoittaa näistä, mutta se oli kyllä puhdistava kokemus!

  2. Päivitysilmoitus: Huonon Fantasian Lokikirjan eeppinen matkaopas Drizztin legendaan! – Paperiaaveet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s