Ajattelin, etten julkaise tätä raapaletta koskaan missään. Että se on liian henkilökohtainen, lapsellinen, naurettava. Mutta nyt en välitä enää mistään. Joka sana on totta.
Sade joka läpäisee paksuimmankin viitan
Me tapasimme saarella, jossa satoi aina. Siltaa mantereelle korjattiin, se ei tullut koskaan valmiiksi.
Sinä olit minulle kielletty hedelmä, vaikket sitä tiennyt. Minun kotonani pelättiin jumalaa. Sinä puhuit tontuista niin kuin ne olisivat totta. Teimme salaa tulen puuhellaan ja paistoimme leipää ja juustoa. Varastimme kultaisia luumuja ja lasiomenoita. Unohdin kertoa sinulle paratiisista.
Puhuimme väärää kieltä, luimme liikaa kirjoja. Juoksimme toistemme ajatusten edellä. Uneksimme lämpimästä tunnelista, joka veisi meidät suoraan kouluun tai mihin vain. Jossain mielessäni me kuljemme yhä tihkusateessa.
Kirjoitin sinulle runon, jota en koskaan uskaltanut antaa. Karheassa kivessä turkoosia ja kultaa, niin kuin velhon silmät.
Toista samanlaista ei tule.
Ihmistä, jolle tämän kirjoitin, ei ole enää. En usko, että kukaan muu voi ymmärtää. Olkoon niin. Yksi asia lisää, joka jäi sanomatta.
Kuva: Suvi Kauppila
Paperiaaveet 