Tällä kertaa lukupiirimme palasi hyväksi havaitun antiikkiteeman pariin. Kirjoiksi valikoituivat Madeline Millerin innolla odotettu Circe, Mary Renaultin Aleksanteri-trilogia (Fire From Heaven, The Persian Boy ja Funeral Games) sekä Sapphon runoja. Halukkaat voivat myös tutustua Emily Wilsonin uuteen Odysseia-englanninnokseen.
Tiedättekö sen ongelman, kun on ollut liian hyvä lukupiiri? Ei ole kovin paljon sanottavaa. Kirjat ovat jo puhuneet puolestaan ja jättäneet jälkeensä vain vaikuttuneen hiljaisuuden. Tällä kertaa kirjavalinnat olivat täydellisiä. Ehdin lukea vain Millerin Circen ja Aleksanteri-trilogiasta The Persian Boyn (koska miksi ei aloittaisi keskeltä), ja koen nyt tarvetta kertoa kaikille, miten hienoja kirjoja ne ovat.
Aiaian noita ja julmat jumalat
Circe (Bloomsbury 2018) on loistavasti uudelleenkirjoitettu myytti, joka puhaltaa uutta henkeä tuttuihin hahmoihin. Maailma toimii yhtä aikaa jumalten ja kuolevaisten logiikalla; sata vuotta saattaa Circestä tuntua päivältä, mutta samalla tarina on vahvasti kiinni kuolevaisten todellisuudessa. Kirja on yhtä aikaa kevyt ja juureva, kieli soljuu niin vaivattomasti, ettei edes tajua pysähtyä ajattelemaan, miten kirjailija oikeastaan tekee tämän. Mytologiasta tutuille hahmoille annetaan persoonaa ja motiiveja, jotka tekevät heistä ymmärrettäviä – silloin kun heitä on tarkoitus ymmärtää. Jumalat ovat elämää suurempia, pelottavia voimia.
Circe on maailmojen välissä, nymfi, jolla on kuolevaisen ääni ja jumalten ikuinen elämä. Hänen kasvuaan kuvataan ilahduttavan hienovaraisesti läpi kirjan, joka kasvaa hitaasti kohti loppuaan. Muutkin hahmot – Daedalos, Hermes, Odysseus, Penelope, Tememachos – on kuvattu hienolla tavalla. Hahmoista kuullaan useita versioita, he ovat tarinan henkilöitä tarinan sisällä. Pidin tavattomasti älykkäästä, ailahtelevaisesta Odysseuksesta, jonka on lopulta mahdotonta palata kotiin. Jää auki, onko syynä jumalan aiheuttama hulluus vai hänen oma levottomuutensa. Jumalten vaikutus on tässä maailmassa kiistämätön tosiasia, mutta pidän siitä, miten tarina usein vihjaa siihen antamatta selviä vastauksia. Erityisen kiitoksen saa Penelope, josta on vihdoinkin kirjoitettu sellainen hahmo, että uskon hänen ja Odysseuksen ansaitsevan toisensa – hyvässä ja pahassa. Ja kirjan loppu on täydellinen. Se sai itkemään ilosta ja toivosta, vaikkei mitään lupauksia annettu.
Jos pidit Akhilleen laulusta, lue tämä. Jos pidät myyteistä ja niillä leikkimisestä, lue tämä. Jos Circen kohtalo tai Odysseuksen eskapadit ovat koskaan turhauttaneet, lue tämä. Jos haluat lukea loistavan kirjan, joka aiheuttaa syvää liikutusta, lue tämä.
Akhilleen lauluun verrattuna Circen tarina on hyvin erilainen rakenteeltaan ja tunnelmaltaan. Ensimmäisen yllä leijuu koko ajan väistämättömän tragedian varjo. Circessä taas melkein mikä tahansa on mahdollista, kunhan hahmojen silmät avautuvat. Molemmat teokset ovat sydäntäkouraisevia, mutta sanoisin, että Circe on näistä vielä ehjempi kokonaisuus.
Rakkaus ja odotus – harvinaisen maanläheinen Aleksanteri-tulkinta
Mitä Aleksanteri Suureen tulee, olen oikein tyytyväinen siihen, että valitsin Renaultin trilogiasta luettavakseni The Persian Boyn (Pantheon 1972), joka kiinnosti minua eniten, vaikka se onkin trilogian keskiosa. Kirjan voi hyvin lukea yksinäänkin, koska sen kertoja ja näkökulma ovat hyvin erilaisia kuin ensimmäisessä osassa. Minusta erot olivat vain hyvästä. The Persian Boyn kertoja on Bagoas, Aleksanterin rakastaja, jonka tarina kiinnosti minua eriten. Tarina kerrotaan ensimmäisessä persoonassa, mikä on hyvin tehtynä suosikkiasioitani. Tässä se toimii paremmin kuin hyvin. Renaultin tyyli on hyvin erilaista kuin Millerin höyhenenkeveä proosa; kirja tuntuu raskaammalta ja hitaalta, mutta ei suinkaan huonolla tavalla. Merkityksellinen on ehkä se sana, jota haen. Se sopiikin hyvin, kun kyse ei ole jumalista vaan elävistä sankareista. Proosa on joka tapauksessa kaunista.
Kirjan alku on synkänrankka ennen kuin synkänrankka tuli muotiin. Bagoaksen isä tapetaan poikansa silmien edessä, ja pojasta tehdään eunukki. Hän viettää varhaiset vuotensa lähinnä seksiorjan asemassa. Kirjailija on hienovarainen mitä yksityiskohtiin tulee, mutta hahmon tunteet riittävät välittämään lukijalle kaiken tarpeellisen. Kun Alesanteri voittaa sotansa Persian kuningas Dariusta vastaan, kaunis Bagoas päätyy hänen palvelukseensa ja rakastuu välittömästi. Koko kirja onkin täynnä täyttymätöntä kaipuuta, koska Bagoas ei voi koskaan olla Aleksanterin ainoa rakastettu. Hän kokee niin syvää mustasukkaisuutta, että Hephaistoksen myrkyttäminen käy mielessä. Lopulta Bagoaksen rakkaus Aleksanteria kohtaan on kuitenkin niin vahvaa, että hän haluaa vain tehdä tämän onnelliseksi, mitä se sitten merkitseekin.
Tämä kirja tulee luultavasti olemaan suosikkini trilogiasta, koska näkökulma on sankaritarinalle niin poikkeuksellinen. Bagoas ei ole koskaan läsnä taisteluissa, hänellä on armeijan mukana matkustavan seuraajan näkökulma. Hän näkee leirin arkipäivän ja kaiken työn, jota sotajoukon ylläpitäminen vaatii. Hänen osansa on odottaa, kun taistelut seuraavat toisiaan, ja tehdä minkä voi sille, mitä niistä jää jäljelle. Leirin sisäiset juonittelut ja ristiriidat nousevat myös esiin, samoin sekalaisen sotajoukon kulttuurierot. Persialaisten, kreikkalaisten ja makedonialaisten näkemykset toisistaan eivät ole mairittelevia. Bagoas yrittää jatkuvasti tasapainoilla näiden välissä ja saada Aleksanteria tekemään oikeanlaisen vaikutuksen vaikeaan yleisöön. Hän on näkymätön varjo, joka auttaa Aleksanteria loistamaan.
The Persian Boyn suurimman tragedian pitäisi tietysti olla Aleksanterin voittoisan sotaretken vähittäinen kääntyminen tuskaiseksi, väsyneeksi taipaleeksi, jolla uskollisimmatkin joukot uhkaavat hylätä hänet. Minusta kuitenkin traagisinta on Bagoaksen asema ja näkemys itsestään. Hän on ikuisesti Aleksanterin persialainen poikarakastaja, se on korkein tavoite, jonka hän voi saavuttaa. Hän ei näe itselleen mitään muita vaihtoehtoja tai elämää sen jälkeen, kun kauneus on mennyttä. Kirjailija osoittaa hahmojen suhteen hienoa psykologista realismia. He tuntuvat tosiaan toisen aikakauden ihmisiltä, joilla on hyvin erilaiset arvot ja maailmankuva. Jumalten olemassaoloa ei koskaan kommentoida tekstissä, mutta hahmoille he ovat oikeita.
Pidän kovasti Renaultin Aleksanterista, jolla on valtava tarve tulla rakastetuksi ja saada osoittaa rakkautta. Hän on hyvin inhimillinen sankari, josta tosiaan on helppo pitää. Petollisuus tulee hänelle pitkään yllätyksenä, kunnes sotataipaleen viimeisillä osuuksilla kyynisyys onnistuu horjuttamaan hänen uskoaan ihmisiin. Bagoas kuvaa tätä yhdessä suosikkilainauksistani:
”Yes; if tonight he had wanted all from me, instead of only a kiss to pardon him, I would not have withheld even my heart; no, not with all those dead men’s souls drifting upon the air. It is better to believe in men too rashly, and regret, than believe too meanly. Men could be more than they are, if they would try for it. He has shown them that. How many have tried, because of him? Not only those I have seen; there will be men to come. Those who look in mankind only for their own littleness, and make them believe that, kill more than he ever will in all his wars.”
Naishahmoja kirjassa on vähän, ja täytyy todeta, että parempi niin; heidän osansa tuskin olisi hääppöinen. Tätä kommentoidaan kirjassa jonkin verran, ja trilogian ensimmäisessa osassa aihe on enemmän esillä. Tarinan maailma on monilla tavoilla hyvin julma. Vaikka tärkeimmiltä henkilöiltä irtoaakin sympatiaa (syistä, jotka ovat ymmärrettäviä), ei se muuta maailmaa miksikään.
Kaiken kaikkiaan pidin The Persian Boysta valtavasti. Vaikka Bagoaksen rakkaus Aleksanteria kohtaan on jatkuvasti läsnä, kirja etenee koko ajan muilla ehdoilla: sotaa ja matkustamista kuvataan yksityiskohtaisesti, valtakunnan ylläpito vaatii jatkuvaa työtä ja diplomatiaa. Kirja ei siis suinkaan keskity vain ihmissuhdekiemuroihin, vaan on oikein laadukas semihistoriallinen romaani. Suosittelen sitä lämpimästi lukijoille, joita tässä esitellyt teemat tai Aleksanteri Suuren edesottamukset kiinnostavat – myös niille, jotka taannoinen Aleksanteri-elokuva traumatisoi. Tässä kirjassa voidaan.
Läpi kirjan on siroteltu toivonkipinöitä Bagoaksellekin. Hän kirjoittaa tarinaansa jälkikäteen, on siis selvinnyt hengissä ja saavuttanut vakaan aseman, jota ei kirjan aikana osaa nähdä. Se pehmentää hieman tarinan väistämättömän traagista loppua.
Valitettavasti en ehtinyt lukea lukupiiriin muita teoksia, mutta nyt on työn alla Odysseia. Olen lukenut sen kerran aiemmin Saarikosken suomennoksena, joka oli kyllä viihteellinen. Olen kuitenkin jo esipuheen ja muutaman ensimmäisen sivun perusteella vakuuttunut Emily Wilsonin englanninnoksesta. Kääntäjä avaa ratkaisujaan ja alkutekstin kiemuroita niin perusteellisesti, etten voisi parempaa toivoa. Kun olen vielä hänen kanssaan yleensä samaa mieltä, niin lukukokemus on ollut tähän asti erittäin nautittava.
”Tell me about a complicated man.
Muse, tell me how he wandered and was lost
when he had wrecked the holy town of Troy,
and where he went, and who he met, the pain
he suffered in storms at sea, and how
he worked to save his life and bring his men
back home. He failed to keep them safe; poor fools,
they ate the Sun God’s cattle, and the god
kept them from home. Now goddess, child of Zeus,
tell the old story for our modern times.
Find the beginning.”
Paperiaaveet 
Erinomaista, että koet tarvetta blogata hyvistä kirjoista. Laitoin tästä nimekkeitä kirjaston varausjonoon. Mietin usein, mitä Homeros ja muut antiikin ajan tuotteliaat kaverit miettisivät, jos tietäisivät, että vielä tuhansia vuosia myöhemmin näitä samoja kertomuksia kierrätetään maailmankirjallisuudessa.
Joskus on mukavaa voida vilpittömästi suositella kirjoja, vaikka kamalat kirjat tuovatkin suurempaa yleisösuosiota. Kivaa, että inspiroiduit tästä! Luulen, että Homeros olisi tähän käännökseen tyytyväinen. Minä ainakin 2/3 luettuani olen. Jännittäviä mutta hyviä käännösratkaisuja.