Havaitsin tänä syksynä hirvityksekseni, etten ole lukenut suomalaista fantasiaa pitkiin aikoihin, eikä minulla ole aavistustakaan, mitä täällä tätä nykyä tehdään. Päätin siis tehdä tästä projektin. Etenkin nuortenkirjallisuudeksi tai YA:ksi luokitellussa fantasiassa tuntuu olevan todella paljon lupausta. Nyt minulla on pino kirjoja lukemista odottamassa. Ensimmäisenä käteen tarttui Nonna Wasiljeffin Loukkupoika (Otava 2018).
Millaista on syntyä vankilaan ja kasvaa siellä koko ikänsä? Miltä maailma näyttää, kun se äkkiä laajenee Loukun muurien ulkopuolelle? Loukkupoika on nuortenfantasiaa, jossa käsitellään uskottavasti poikkeuksellisten olosuhteiden vaikutusta nuoreen päähenkilöön.
Kuulin Loukkupojasta ensimmäistä kertaa Helsingin kirjamessuilla, jossa olin kuuntelemassa kirjailijan haastattelua. Kiinnostukseni heräsi välittömästi; vankilapaot, oudoissa oloissa kasvaneet henkilöt ja omaperäiseltä vaikuttava taikuus ovat aina lupaavia elementtejä. Enkä joutunut pettymään!
Loukkupojan maailmassa on luonnokkaita, joita vainotaan näiden taikavoimien vuoksi. Järjestystä pitävät yllä militantit Tomut, joiden kyvyt muistuttavat epäilyttävän paljon luonnokkaiden voimia. Ajallisesti tarina tuntuu sijoittuvan jonkinlaisen 1900-luvun alkuun, ja Loukun kammottavat salaisuudet ja Tomujen olemus saa kieltämättä ajattelemaan natseja. Kirjailija totesikin haastattelussa, ettei lopulta yrittänyt torjua tätä mielikuvaa. Se ei haittaakaan – kirjassa on tarpeeksi omaa ja erilaista, etteivät nämä elementit tunnu väsyneiltä. Pahikset ovat oikeasti pelottavia ja 15-vuotiaan Aaronin kohtaamat valinnat vaikeita.
Pääjuonen rinnalla kirjassa kulkee toinen tarina: satu, jonka marginaaleihin päähenkilön äiti on jättänyt kryptisiä ohjeita pojalleen. Äiti on jo vuosia sitten viety Loukun Toiselle tasolle. Hänen kykynsä oli tulevaisuuksien näkeminen – kaikkien potentiaalisten tulevaisuuksien. Siksi hän pystyy jättämään Aaronille neuvoja. Pidin valtavasti Aaronin äidin kyvystä eli luonnosta, sen mahdollisuuksista ja rajoituksista. Tarina tarinan sisällä ei kuitenkaan toimi aivan niin hyvin kuin olisin toivonut: ohjeet ovat niin hämäriä, että ne tuntuvat selviävän päähenkilölle vasta jälkikäteen, enkä ainakaan itse lukijana saanut niistä juurikaan vihjeitä tulevasta. Nyt tuntuu, että satu on mukana lähinnä lisämausteena.
Pidin kirjan maailmasta kovasti, ja siitä olisi ollut mukavaa saada tietää enemmän. Oletan, että jatkossa maailmaa avataan lisää. Päähenkilön näkökulma on rajoittunut, joten on luontevaa, että paljastukset tulevat hitaasti. Suurempaan salaliittoon ja kapinaan vihjataan. Juuri mikään ei ole aivan sitä, miltä näyttää, mikä onkin yksi teoksen parhaita puolia. Uteliasta lukijaa kiinnostaa, miten kaikki toimii ja miten tähän on päädytty! Loukkupojan jälkeen jäi ennen kaikkea sellainen olo, että haluan lukea lisää kirjan maailmasta. Jään siis odottamaan seuraavaa osaa suurella mielenkiinnolla. Tomupojan pitäisi ilmestyä helmikuussa 2019.
Paperiaaveet 