Jos keijut varastaisivat mukaansa paikkaan, jossa on loputtomasti kiehtovia asioita, outoja ja kauniita henkilöitä, hauskoja keskusteluja ja spontaaneja balladeja, niin voisin vannoa, että kyseessä on Dublinin Worldcon. Keijut harvoin ovat niin ystävällisiä (kuten conissa opimme), mutta Worldcon oli mahtavan lämminhenkinen tapahtuma, jonka jäljiltä olen leijunut maanpinnan yläpuolella pari päivää.
Mietin, miten tästä kirjoittaisi järkevästi, kun ajatukseni pomppivat kiinnostavasta asiasta toiseen. Päädyin conipäiväkirjaan, koska ensinnäkin pidin sellaista ja toiseksi joka päivä tapahtui hienoja ja mainitsemisen arvoisia asioita.
Rakas päiväkirja, tällaista oli Dublinissa…
Torstai: Urhea retkikuntamme saapuu tarinoiden saarelle
Lähdimme reissuun ennen aamukolmea. Helsinkiin hankkiutuminen, lennot ja conipaikalle pääsy sujuivat yllättävän kivuttomasti unettomuutta lukuun ottamatta. Siinä lohduttivat Worldconin jäsenille jaetut Hugo-palkintoehdokasteokset, joten luin e-kirjana Rebecca Roanhorsen romaania Trail of Lightning, jossa Yhdysvaltoja on kohdannut tuhotulva ja jäljelle ovat jääneet entiset intiaanireservaatit. Maagisia elementtejä, kiinnostavaa kulttuurin kuvausta, kauhua ja toimintaa riitti. Pitää siis lukea loppuun.
Conissa alkusäätö sujui hyvin, paitsi että narikan käsitettä ei suinkaan tunnettu. Käsimatkavaroita sai siis kantaa mukana koko päivän. Onneksi olimme pakanneet järkevästi, joten se onnistui. Hämmennys vain oli suuri.
Nimekkäitä kirjailijoita ja kiinnostavaa ohjelmaa oli niin paljon, että iski runsaudenpula. Päädyin ensimmäisenä päivänä kuuntelemaan Ellen Kushneria, jonka piti kertoa balladeihin perustuvan Thomas the Rhymer -teoksensa kirjoittamisesta (suom. Thomas Riiminiekka). Niin hän tekikin, mutta esittämällä kaikki balladit! Ja erittäin hyvin! Niissä oli voimaa, joka teki todella vaikutuksen. Tämä tuli täysin yllätyksenä univelkaiselle matkaajalle, ja ensimmäinen balladi saattoi aiheuttaa kyynelehtimistä. Olin sitä paitsi juuri vertaillut näitä balladeja. Jotain vaikuttumisestani kertoo se, että menin puhumaan kirjailijalle ohjelman jälkeen – sosiaaliset estot katosivat kummasti conin ajaksi. Kushner oli todella mukava, ja päätin mennä seuraamaan muutakin hänen ohjelmaansa vakuuttuneena siitä, että pitää lukea lisää.
Seuraavaksi suuntasin Arms & armour-making -paneeliin, joka oli pienoinen pettymys. Ohjelman piti olla pukuilupainotteinen, mutta siellä ei oikeastaan tullut mitään uutta tai mielenkiintoista. Hyvä paikka syödä eväitä.
Illalla minut houkuteltiin (katalasti viekoiteltiin, yhtään ei ollut oma ajatukseni!) kuuntelemaan paneelia Sexy beasts: nonhuman pairings in SFF erotica. Se oli aivan hulvaton. Perinteikkäiden vampyyrien, ihmissusien ja lonkerohirviöiden lisäksi päästiin varsin eksoottisiin sfääreihin. Panelistit olivat hauskoja ja käsittelivät aihetta sen ansaitsemalla vakavuudella. Toisin sanoen nauroin itseni tärviölle. Bonuspisteet siitä, että yksi panelisteista fanitti Meliornia Shadowhunters-tv-sarjasta, mistä en voi olla kuin samaa mieltä! Sanotaanko, että välillä tuntui siltä kuin paneeli olisi harrastanut ajatustenlukua. Telepatian moraaliseen kyseenalaisuuteen päästiinkin nopeasti.
Päädyin kuuntelemaan vielä Ellen Kushneria, joka luki otteita työn alla olevasta romaanistaan. Tarina on ilmeisesti jatkoa Swordspointille ja tapahtuu viisitoista vuotta sen tapahtumien jälkeen. Ainakin romaaniin viitattiin ”salaisena jatko-osana”. Otteiden perusteella sanoisin, että nais- ja queerhahmoja ja tilannekomiikkaa riittää. Vaikuttaa siltä, että Richard ja Alec ovat jossain kohtaa ehkä onnellisia hetken. Hämmästyttävää. En ole lukenut Kushnerilta muuta kuin Swordspointin ja Thomas the Rhymerin, mutta tuli sellainen olo, että voisi olla syytä lukea lisää.
Torstaina emme ehtineetkään sitten muuta kuin seikkailla hostelliin, joka sijaitsi yllättävän kuusessa (alkuperäisratkaisu meni konkurssiin, ja meille heitettiin korvaava vaihtoehto viikkoa ennen matkaa). Rauhallinen ja mukava paikka kuitenkin.
Perjantai: Kapitalismisali ja muita nerokkuuksia
Perjantaina sekosin. Menin kiertelemään myyntisalia ja onnettomuuksia tapahtui. Lopulta ostin neljä kirjaa enimmäkseen kauniiden kansien ja kauniimpien myyntipuheiden perusteella, lainasin yhden, jäin harkitsemaan yhtä (joka luvattiin supersalaisesti lähettää Suomeen, jos se ei mahdu matkatavaroihin) ja Monstress-sarjakuvan ensimmäisen osan. Lisäksi mukaan näkyy tarttuneen fanitaidetta (Dishonored!), kortteja (sielunmaisemani!) sekä pieni lohikäärme. Ei siinä järkeä ollut. Tiesin, etteivät ne mahdu käsimatkatavaroihin. Mutta järjellä ei ollut tekemistä asian kanssa.
Yksi sieluani lämmittävimmistä asioista oli se, että Dublinin kaupunginkirjasto oli edustamassa conissa. Heiltä sai halutessaan kirjastokortin, jolla voi lainata luettavaa conin ajaksi. Tarjolla oli houkuttelevampi kattaus spefiä kuin millään myyntipöydällä! Nyt minulla on irlantilainen kirjastokortti. Ja mikä parasta, sillä voi lainata e-kirjoja ja äänikirjoja missä päin maailmaa vain! Kokonainen uusi kirjasto avautui minulle! On ehkä lievästi erikoista, että uusi kirjastokortti on minusta kovimpia juttuja ikinä, mutta se teki kovin onnelliseksi.
Shh, älkää kiinnittäkö tribbleen mitään huomiota…
Päivän ensimmäinen ohjelmanumero oli Movement for costumers -workshop, jossa oli yllättävän vähän ihmisiä. Se oli ihan hauska, mutta odotin vähän enemmän kehonkielen käsittelyä. Tajusin kyllä jo, että laahukset ja käsittämättömät hatut voivat olla vaikeita conissa…
Seuraava paneeli taas oli mitä mielenkiintoisin: Angels and demons – Christian mysticism in fantasy. Ajattelin, että tämä voi olla joko kaunis tai kauhea. Se oli kaunis. Paneeli sai todella ajattelemaan, miten täynnä kristillistä kuvastoa tarinaperinteemme on. Siellä käsiteltiin hienosti sitä, miten erilaiset uskomusjärjestelmät toimivat tarinoissa ja mikä usein jää puuttumaan. Kysymys ”miksi nämä ihmiset/entiteetit uskovat näin” oli myös oikein osuva – miksi maailmassa on olemassa kamala, sortava, ei-hyvä uskonto, jolla selitetään synkänrankkuudet? Miten se on kehittynyt? Paneelissa sivuttiin myös uskoa yleisesti ja syitä siihen, miksi joku kääntyy uskoon. Hieno ohjelma, paljon minua kiinnostavia aiheita ja käsiteltynä tavalla, joka ei tuntunut siltä, että spefisti-ateistit dissaavat uskovaisia. Päinvastoin, panelisteissa oli sekä ihmisiä, joille uskonto oli henkilökohtaisesti tärkeää (mm. pappi) että muita. Keskustelu onnistui hämmästyttävän hyvässä hengessä ja sovussa. Kirjasuosituksia tuli paljon. Niistä jäi mieleen Frances Hardingen A Skinful of Shadows, jonka luin taannoin. Siinä tosiaan on maailma, jota uskonto muokkaa merkittävällä tavalla.
Sen jälkeen Ireland’s legends and lore -paneeli oli mielenkiintoinen, mutta ei saanut samalla tavalla ideoita liikkeelle. Geasin käsite oli kyllä kiinnostava, vaikka jo jossain määrin tuttu. Panelistit olivat hauskoja ja innostuneita, ja sain muutaman legendan lisää lukulistalleni. Hankalinta oli, ettei nimien kirjoitusasusta saanut tolkkua. Tavatessaankin panelistit olivat niin nopeita, ettei se auttanut paljonkaan.
Illalla oli vielä Worldcon philharmonic concert, joka oli todella vaikuttava ja jossa liikutuin taas erittäin nolosti. Kirottu Game of Thrones -musiikki, miksi se iskee johonkin syvälle? Miksi aivoni pitävät (melo)dramatiikasta niin paljon? Minun puolestani olisivat saaneet soittaa sitä ikuisesti. Carrie Fisherille omistettu Star Wars -esitys oli myös erittäin hieno.
Viisastuneina (ja väsyneinä) päädyimme yösydännä ostamaan eväitä seuraavaa päivää varten. Tescon valkosuklaakeksit, tyhjiöpakatut hedelmät ja valmiscouscous pitivät minut hengissä loppuconin ajan. Kahvi, tee, energiajuomat ja lääkkeet näiden aiheuttamaan päänsärkyyn nyt olivat itsestäänselvyyksiä…
Ai niin. Se kapitalismisali. En ole ehkä eläissäni unohtanut niin paljon sanoja kuin Worldconissa. Halusin mainita myyntisalin kaverille, mutta en saanut päähäni, miten se sanotaan englanniksi, joten mikä on luontevin kiertoilmaus? ”I was in the capitalism hall!” Voi tätä sanan lentoa.
Lauantai: Dunkkua, random encountereita, kirjailijoita ja kulttuuria!
Kukaan ei vieläkään huomaa mitään…
Kuvittelin harhaisesti, että ehtisin conin aikana ropettaa, joten menin Introduction to Dungeons and Dragons -työpajaan, jossa piti esittelytekstin mukaan tutustua vitosedikkaan ja tehdä kaikille hahmo, jota käyttää peleissä conissa. Se ei onnistunut, koska ihmisiä oli liikaa. Luulen, että minulle on aika hyvin esitelty systeemiä menneiden… viiden vuoden aikana, mutta halusin tietää, mitä eroja nelos- ja vitosedikassa on, kun kaikkien kuuluu vihata nelosta pelaamatta sitä. (Voitte arvata, mitä me pelaamme.) Esittelymäinen luento oli hauska ja varmasti toimiva niille, joille kaikki oli uutta. Itse sain eniten irti käytäväkeskustelusta luennoitsijan kanssa – vihdoinkin päästiin niihin edikoiden välisiin eroihin! Nyt huvittaisi kokeilla vitosta, etenkin kun vitosedikan warlock vaikuttaa hauskemmalta. Tämä on henkilökohtaisesti tärkeää.
Ja yhteenkään ropeenhan en ehtinyt, mutta ei sillä väliä.
Menin pihalle puun alle syömään eväitä. Eteeni muodostui rinki ihmisiä, jotka keskustelivat vilkkaasti. Kuulin miekat mainittavan. Eväät unohtuivat. Kuuntelin ilahtuneena, miten uskontopaneelissa ollut henkilö selitti erittäin tyylikkäästi ja kohteliaasti, miksi japanilaiset miekat eivät ole parhaita miekkoja ikinä. Historiallisen miekkailun tuntu leijui ilmassa. Keskustelun loputtua uskaltauduin juttelemaan kahdelle selvästi asiansa osaavalle miehelle hienolla aloituksella: ”I couldn’t help noticing that you were talking swords…” mikä johti varttitunnin rönsyilevään keskusteluun historiallisesta miekkailusta, Fioresta ja näiden kulttuurihistoriallisista aspekteista. Minut kutsuttiin seuraavan päivän paneeliin, jonne olin muutenkin aikeissa mennä. Eväiden syömiseen ei juuri jäänyt aikaa, mutta siinä kohtaa tuntui siltä, että voisin elää pelkällä onnella ja auringonpaisteella.
Naomi Novik, yksi suosikkikirjailijoistani, oli conissa lukemassa otteita tulevasta trilogiastaan. Jono oli sen mukainen, mutta kannatti! Novik on hauska lukija, ja seuraava projekti vaikuttaa mielenkiintoiselta. Tiedossa on jonkinlainen taikakoulu, mikä saattaa tämän kirjailijan käsissä olla yllättävän mielenkiintoista.
Päädyin vielä kuuntelemaan paneelia What fanfiction can teach genre writers, koska yllättäen tämä oli minua kiinnostava kysymys. Paneelissa olivat mm. Novik (Hugo-palkitun Archive of Our Own -fanifiktioarkiston perustaja) sekä pienkustantamon edustaja, jonka kanssa olin jutellut aiemmin ja ehkäillyt kirjan ostoa. Ohjelma oli oikein lämminhenkinen, eikä kukaan yleisöstäkään kyseenalaistanut fanifiktion oikeutusta tai muuten mörköillyt. Ehkä kukaan ei kehdannut Novikin tuotannon tuntien… Kiinnostavinta oli ”vastaankirjoittamisen” idea, eli ajatus siitä, että kirjoittaa tarkoituksella canonia tai lukijoiden odotuksia vastaan – rikkoo sääntöjä, yllättää, kehittää jotain hahmoa odottamattomaan suuntaan. Se kuulosti paljon mielenkiintoisemmalta kuin lukemattomat kahvilafikit.
Paneelin jälkeen päädyin hankkimaan sen ehkäilyä aiheuttaneen kirjan, koska kustantamon tyyppi oli niin ilahduttava ja vilpittömän innostunut. Kirja saapunee postissa joskus.
Illan päätteeksi suuntasin harrastamaan kulttuuria teatteriin. Yritän jokaisella ulkomaanreissulla päästä katsomaan ainakin yhden näytelmän tai musikaalin. Tällä kertaa teatteriksi valikoitui Smock Alley Theatre.
Hauskaa oli ja kaikki kuolivat, eli irlantilainen teatterikokemus
Kuva: Smock Alley Theatre
Smock Alley Theatren ohjelmisto vaikuttaa värikkäältä ja esiintyjäkaarti on nuorta. The Roaring Banshees oli erinomainen ja energinen näytelmä, jossa irlantilainen naisrikollisjengi muuttaa Chicagoon epäonnisen murhasuunnitelman mentyä pieleen ja ryhtyy pontikkabisnekseen. Paikalliset jengit eivät katso tätä hyvällä, joten sankareillamme riittää työtä, vaikka heillä onkin salainen maailman paras pontikkaresepti. Hahmoilla oli erilaisia tavoitteita ja toiveita politikoinnista aseisiin tarttumiseen. Oli todella ilahduttavaa nähdä näytelmä, jossa oli pelkkiä naisnäyttelijöitä hyvin monenlaisissa rooleissa. Muut jengit ovat olemassa jossain taustalla, poissa näkyvistä.
Hahmot olivat näytelmän parasta antia. Jokainen jäi mieleen, vaikka nimet olisivat menneet ohi. Militantti ja rakastettu johtaja, hänen neuvottelutaitoinen apurinsa, hervottoman hauska entinen nunna, glamourista haaveileva unelmoija, yrmeä pontikkamestari, hyvin pieni ja hyvin pelottava asesankari, jolla on valtava asenne ja täysin käsittämätön murre… Rakastin hahmojen välistä dynamiikkaa ja vahvaa kiintymystä konflikteista huolimatta. Suosikkihahmoni oli Kitty, joka yritti viimeiseen asti ratkaista asioita neuvottelemalla ja suhteilla, kun muut olivat valmiita tarttumaan aseisiin. (Ei haitannut, että hahmo näytti käsittämättömän hyvältä miesten puvussa.) Mutta hän tiesikin salaisuuden, jota muut eivät… Mitä tapahtui kadonneelle Elsielle?
Näytelmän ensimmäinen puolikas oli todella hauska, vauhdikas ja komediallinen. Loppupuolella tunnelma kiristyi vähitellen, kunnes päädyttiin niin synkkään käänteeseen, etten osannut lainkaan odottaa sitä. Loppu oli pedattu huolella, ja läpi näytelmän oli siroteltu vihjeitä, joiden merkityksen tajusin liian myöhään. Ilahduin siitä, miten hyvin tarinan logiikka kantoi. Odotin hauskaa ja päätöntä rämellystä, sain jotain paljon enemmän. Tämä oli minulle teatterikokemus parhaasta päästä: pieni teatteri, minimaaliset lavasteet ja näyttelijät, joiden karisman tuntee iholla. Siinä syntyy parhammillaan taikaa.
Sunnuntai: Miekkoja ja fuusioruokaa
Sunnuntain ensimmäinen ohjelma oli Writing weapons workshop, joka oli todella hauska ja informatiivinen. Paikalla olivat aiemmin pihalla tapaamani miekkailijat, jotka luennoimisen lisäksi demonstroivat asioita kokoelmalla aseita, enimmäkseen pitkämiekalla ja rapiirilla. Ohjelmassa oli paljon sekä teknisiä että mielentilaan liittyviä asioita ja kulttuurisia yksityiskohtia, jotka olivat minusta kaikkein mielenkiintoisimpia: miksi jokin tyyli tai ase on kehittynyt sellaiseksi kuin se on, millainen koodisto on säädellyt aseenkäyttöä, mikä on ollut kaiken tarkoitus? Erittäin hyviä kysymyksiä kirjoittajalle. Lisäksi totesin jälleen kerran, että italialaiset olivat hulluja.
Työpajan jälkeen joukko uteliaita henkilöitä päätyi käytävälle hissien eteen (ne eivät olleet käytössä!) kokeilemaan miekkajuttuja, koska mitä muutakaan olisi voinut käydä? Saatoin päätyä pariksi demonstroimaan Fiorea ja nörtteilemään lisää. Ja se teki minut käsittämättömän onnelliseksi. Ehkä universumi yrittää vihjailla minulle jotain.
Tämän lisäksi ehdin kuuntelemaan Scott Lynchiä, joka luki otteen työn alla olevasta Gentleman Bastard -sarjan seuraavasta osasta. Ei kukaan täällä odotakaan kynsiään pureskellen The Thorn of Emberlainia, ei suinkaan! Lynch on todella hauska lukija ja kirjoittaja, joten nautin ohjelmasta suuresti. Locke ja Jean ovat jälleen jumissa, tällä kertaa jossakin talvisessa perämetsässä, ja tien varrelta löytyy mystisesti kuolleita matkalaisia. Edellisen kirjan juoneen viitataan juonikkaasti, kuten sopiikin. Mikä parasta, dynaamisen duomme seuraava loistava suunnitelma paljastuu! Se on niin hyvä, että mikään ei voi mennä pieleen!
Sen päivän coniohjelma olikin siinä, koska olin sopinut tapaavani ystäviä, joista yksi asuu ulkomailla. Päädyimme erinomaiseen korealais-japanilais-irkkupubifuusioon, jossa sai todella hyvää ruokaa, jonka nimeä en muista. Koska olin elänyt lähes koko conin ajan epämääräiseväillä, kokemus oli lähestulkoon henkinen. Sen jälkeen kiertelimme sateista Dublinia, vältyimme näkemästä mitään olennaista, törmäsimme hirveisiin jättiläislokkeihin ja olimme kuolla nauruun synkeässä huvimajassa. Huonot vitsit pidän omana tietonani, muuten blogi räjähtää huonouteensa.
Maanantai: Surun päivä, paluun päivä
Tähän kammotukseen ehti jo kiintyä.
Maanantai koitti aivan liian varhain. Siksi, että Worldcon päättyi osaltamme liian pian, sekä siksi, että pakkaamisessa meni myöhään. Lento lähti jo iltapäivällä, mutta laskelmoimme, että sitä ennen ehtisi vielä coniin ainakin yhteen ohjelmaan. Se sattui olemaan Ask me about deathbuilding, joka oli oikein hyvä valinta. Asiantuntijat tarjosivat vastauksia kaikenlaisiin lääketieteellisiin pulmiin, joita kirjoittaessa joutuu usein miettimään. Oli hyvä huomio, että asiat voivat tarinassa myös mennä pieleen – ei hahmojen välttämättä tarvitse tietää, mitä ovat tekemässä. Yleisen informaation lisäksi yleisö sai esittää runsaasti kysymyksiä. Tyypillisesti en saanut vuoroa ohjelman aikana, mutta ihanan ystävällinen panelisti valisti minua ohjelman jälkeen. Se Kohtaus, jonka mahdollisuutta tai mahdottomuutta olen pyöritellyt, saattaa hyvinkin olla mahdollinen.
Jokaisen Worldcon oli varmasti oma, erilainen kokemuksensa. Pikaisen otannan perusteella minä ja tuttavani seurasimme aivan eri ohjelmia ja keskityimme hyvin erilaisiin asioihin. Yhteensä onnistuimme ehkä saamaan conista jonkinlaisen kokonaiskuvan. Minulle tärkeintä olivat kirjallisuusohjelma, kirjailijat ja kiinnostavat jutut, joista voi oppia jotain. Ja näitä Dublinin Worldcon tarjosi niin paljon, että reissu nousi kesäni kohokohdaksi.
Kaiken tämän jälkeen oli aika jättää haikeat jäähyväiset conille ja aloittaa kotimatka, joka olikin kokonaan oma seikkailunsa. Kiitos kirjoittajatoverille ja hurmaavalle jedille erinomaisesta matkaseurasta. Me selvisimme.
Kotona ollaan.
Paperiaaveet 