Vaeltavan kirjaharakan tunnustukset

Sattuipa niin, että eksyin Irlantiin toisen kerran kuukausi Worldconin jälkeen. Syy oli yksinkertainen: pitihän conin kirjastopisteeltä lainattu kirja palauttaa. Syksyinen Irlanti oli sateinen ja aurinkoinen ja kaunis ja ruma, usein kaikkea yhtä aikaa. Valoa jäin kaipaamaan.

Sen lisäksi, että vaivuin jonkinlaiseen transsiin arkeologisessa museossa ja olin kenties häiritsevän onnellinen suoruumiiden äärellä, ehdin käydä paikallisessa kirjastossa. Se oli pieni, turkulaisen sivukirjaston kokoinen. Palautin Sebastien de Castellin Spellslinger -sarjan kolmannen osan (miksi minulle aina käy näitä vahinkoja sarjojen kanssa?), joka oli erinomaisen ilahduttavaa western-vivahteista YA-fantasiaa. Kirjastossa oltiin todella mukavia ja neuvottiin, mistä etsiä ensimmäiset osat, kun en ymmärrettävistä syistä voinut niitä lainata…

Lopputuloksena löysin niin paljon hienoja käytettyjä kirjoja, että laukkuni irtisanoutui ja hajosi kaksikerroksisen bussin portaissa matkalla lentokentälle. Loistavaa draamantajua elottomalta esineeltä. Katsokaamme siis pahasti syyllisiä.

Sebastien de Castell: Spellslinger & Shadowblack (Spellslinger 1 ja 2)

Vihdoinkin saan tietää, miten Spellslinger-sarja alkaa! Kolmoskirjasta aloittaminen ei sinänsä ollut hullumpi kokemus. Kuvittelin vain koko ajan, että päähenkilön menneisyys ja kaikki salaisuudet paljastuvat hitaasti. Maailmaa selitettiin niin menestyksekkäästi, etteivät epäilykseni heränneet pitkään aikaan. Odotan innolla, että saan tietää, miten ilmeisen kunniakkaasta maagiperheestä tuleva Kellen oikein päätyy kulkemaan pitkin maita ja mantuja pahansisuisen oravakissan ja korttihuijarin kanssa. (No, tuo on epäreilua. Feriuksen ei tarvitse huijata.)

Päähenkilö oli vielä kolmannessa kirjassa ilahduttavan eksyksissä ja teki koko ajan huonoja päätöksiä, joten odotan erinäisiä katastrofeja. Ennustan, että tästä sarjasta täytyy kirjoittaa pidemmästi, koska olen jo nyt erittäin tykästynyt magian monipuolisuuteen ja hahmoihin. Mainitsinko jo, että Ferius on kiva? Ferius on kiva. Mentorityyppinen naishahmo, joka ei ole mitenkään täydellinen, mutta niin cool. Ei edes mennä korttimagiaan…

The old spellmasters like to say that magic has a taste. Ember spells are like a spice burning the tip of your tongue. Breath magic is subtle, almost cool, the sensation of holding a mint leaf between your lips. Sand, silk, blood, iron… they each have their flavour. A true adept – the kind of mage who can cast spells even outside an oasis – knows them all.
Me? I had no idea what the high magics tasted like, which was why I was in so much trouble. (Spellslinger 1, ch. 1: The Duel)

Moira Young: Blood Red Road (Dust Lands 1)

Jatketaan vähän angstisemmalla YA:lla. Tässä on postapotyyppinen maailma, joka tuntuu Mad Max -henkiseltä. Takakansi kertoo, että päähenkilömme Saba lähtee etsimään kadonnutta veljeään ja on hyvin vihainen. Ja että verta tulee roiskumaan. Minua kiinnosti (tämän lisäksi) se, että koko kirja on kirjoitettu puhekielellä ensimmäisessä persoonassa lyhyehköissä fragmenteissa. Halusin tietää, käykö tällaisen lukeminen pidemmän päälle raskaaksi – romaani on lähes 500-sivuinen – ja miltä se ylipäätään tuntuu. Proosa vaikutti myös miellyttävältä.

Lugh got born first. On Midwinter Day when the sun hangs low in the sky.
Then me. Two hours later.
That pretty much says it all.
Lugh goes first, always first, an I follow on behind.
An that’s fine.
That’s right.
That’s how it’s meant to be.

Stephen R. Lawhead: Scarlet (King Raven Trilogy 2)

Todisteena siitä, etten opi virheistäni, onnistuin taas vahingossa hankkimaan sarjan keskiosan. Tämä on jokin kirous! En kyllä tiedä, olisinko voinut hylätä Walesiin sijoittuvaa Robin Hood -versiointia, jonka minäkertoja ja päähenkilö on Will Scarlett. Jos kenellekään ei ole selvinnyt, että minulla on Juttu 1) Robin Hood -tarinoista, 2) minäkertojista ja 3) Will Scarlettista, niin tunnustan täten syntini. Ja tunnustus tämä kirjakin on: Will kertoo tarinansa munkille odotellessaan hirttotuomion täytäntöönpanoa. Hilpeä tarina tuli taas valittua! Mutta kieltämättä asetelmassa on dramatiikkaa, joka on vedonnut minuun aina. Saamme nähdä, onko tämä laatua – olen melko valikoiva Robin Hood -tarinoideni kanssa.

So, now. One day soon they hang me for a rogue. Fair enough. I have earned it a hundred times over, I reckon, and that’s leaving a lot of acreage unexplored. The jest of it is, the crime for which I swing is the one offence I never did do.

Antoine Rouaud: The Path of Anger (The Book and the Sword 1, trans. Tom Clegg)

Käännösfantasiaa! Kaikkeen sitä tulee törmättyä. Tuntuu siltä, että englanniksi käännetään niin vähän, ettei käännöksiä tahdo löytyä ainakaan vahingossa. Avasin tämän kirjan kohdasta, jossa oli salamurhailua ja toisesta, jossa oli miekkailua, ja tein pikaisia johtopäätöksiä. Tarkemmalla selailulla kirja vaikuttaa synkänrankemmalta ja huomattavasti poliittisjuonittelevaisemmalta kuin oletin. Ehkä olisi pitänyt avata kirja sen kolmannen kerran, niin olisin löytänyt kohdan, jossa näkökulmahahmo ryömii suossa jalka murtuneena. Mikään tästä ei ole välttämättä negatiivista. Taisin lopulta päätyä kirjaan, koska sen asetelma herätti Salamurhaajan oppipoika -fiiliksiä.

There comes a day in every life,
A meeting point of what we were,
What we are and what we will be.
At that moment,
As all things draw to a close,
We decide our fate.
Proud or ashamed of the road travelled…

Ja viimeisenä se kirja, jonka suhteen ”proud or ashamed” on erittäin hyvä kysymys.

Carol Berg: Transformation (Book One of the Rai-Kirah)

Tässä toinen esimerkki siitä, että virheistä ei opita. Carol Berg on hämmentänyt minua enemmän kuin yksikään kirjailija aikoihin kirjoittamalla yhtä aikaa kauhean huonoa ja kauhean hienoa. En ole vieläkään kirjoittanut mitään Sanctuary Duet -sarjasta, koska se sai aikaan hämmentyneen, rikkirevityn ja kiukkuisen olon, jonka syitä en jaksanut analysoida.

Rai-Kirah on se sarja, josta Berg parhaiten tunnetaan. Sarja on myös jossain määrin pahamaineinen ja mielipiteitä jakava. Tähän asti kuulostaa varsin hyvältä kuvaukselta Bergin tuotannosta yleensä. Transformation on hänen ensimmäinen romaaninsa. Jos tämä olisi fanifiktiota, se olisi Slavery AU. Internet lupaa minulle merkityksellisen Suhteen orjan ja prinssin välillä, demoneita, väkivaltaa ja roppakaupalla angstia. Internet saattaa olla liian toiveikas. Sitä paitsi epäilen, että tässä lopulta pudotaan ”mutta me emme voi” ja ”ei homolla tavalla” -kuoppaan. Kirjailija on rämpinyt sieltä ylös hitaasti lukemieni neljän kirjan aikana, mutta kovin pitkälle ei olla vielä päästy.

Uteliaisuus torppasi Transformationin kohdalla itsesuojeluvaiston. Pakko saada tietää.

Tästä oli vaikeaa löytää lainausta, joka ei olisi kiusallinen. Ensimmäiset kymmenen sivua aiheuttivat lievää pahoinvointia. Lupaavaa.

The Prince slapped the arm of one of his finely dressed companions. ”Pay the man, Vanye. And why don’t you bring the creature along? Except for the scars, he’s a league more handsome than you. He’ll look well in my chambers, don’t you think?”

---

Tällaiselta näyttää syksyn kirjasato tähän asti. Huomioni kiinnitettiin siihen, että punainen, veri ja viha toistuvat kirjojen kansissa suorastaan temaattisesti. Tähän väliin huomauttaisin, etten ole grimdark-fani, vaikka muutakin on esitetty. Minulle nyt vain sattuu tällaisia vahinkoja!

Muissa uutisissa olen lukenut liikaa R. A. Salvatorea. Se nimittäin loppui. Odottelen ennakkotilaamaani Boundless-pokkaria lievän toiveikkaana. Huomaan, että Salvatoren puute on jättänyt elämääni valtaisan, kyseenalaisen oheiskirjallisuuden kokoisen aukon, koska jäin seuraavaksi koukkuun Doctor Who -romaaneihin. Perfektionistin sieluni haluaa tietää kaiken, mikä on siinä universumissa aivan mahdotonta. Olen sarjan katsomisen lisäksi vetänyt Whota suoneen kuunnelmina, äänikirjoina ja perinteiskirjoina. Ehkäpä ne olisivatkin seuraava aihe Huonon (tai Hienon) Fantasian Lokikirjaan…