Opiskelu- ja eskapismikiireiden keskellä huomasin, etten koskaan tullut julkaisseeksi Spiniin kirjoittamaani vieraskynäjuttua täällä. Onhan sen päästävä blogiinkin, koska luvassa on pitkästä aikaa Salvatorea! Jutussa esitellään yleisemmin blogia ja Huonon Fantasian Lokikirjan ideaa ja puidaan sen jälkeen Salvatoren silloista uusinta neronleimausta. Sen jälkeen on ehtinyt ilmestyä lisää. Odotamme kauhulla.
Kirjoitus on julkaistu Spin-lehden numerossa 2/2019.
Paperiaaveet esittää: Huonon Fantasian Lokikirja
Vieraskynä
Paperiaaveet-blogissa pohditaan fantasiaa, maailmankaikkeutta ja kaikkea – etenkin huonoa fantasiaa. Huonon Fantasian Lokikirja levittelee lonkeroitaan tähän numeroon vierailevana tähtenä. Sillä onhan jotakin merkittävää tapahtunut: R. A. Salvatoren uusimman Forgotten Realms -hengentuotteen myötä blogisti on lukenut koko Drizztin legendan. Rohkaiskaa sydämenne, koska tässä on teos, jota kukaan ei tiennyt tarvitsevansa!
Paperiaaveet-blogin ensimmäinen inkarnaatio syntyi vuonna 2013. Sen oli tarkoitus olla kunniallinen kirjablogi, jossa käsitellään syväluotaavasti eskapistista kirjallisuutta ja kääntämisen kiemuroita. Selittämättömästi blogi on muuttanut muotoaan kirjalliseksi epäluomaksi, jossa valistetaan kansaa mieltälaajentavasta fantasiasta, taistelupiknik-simulaatioista (kiitos R. A. Salvatoren kynäilemien käsittämättömien taistelukohtausten), roolipelikirjallisuuden inspiroimista cosplayprojekteista ja kaikenlaisesta sekalaisesta ja sekavasta, jota yhdistää yleinen laaduttomuus.
Ei ironisesti!
Blogin suurimmaksi hitiksi ovat nousseet Huonon Fantasian Lokikirja -merkinnät, joissa puidaan uskaliaasti kyseenalaista fantasiakirjallisuutta. Erityisesti R. A. Salvatoren Drizztin legenda ja muut Forgotten Realms -oheiskirjat ovat tarjonneet loistavia mahdollisuuksia viiltävään analyysiin. Loputtoman fantasiasaippuaoopperan omituisuudet huvittavat ja raivostuttavat – ja välillä blogi kokee identiteettikriisin, kun Huono Fantasia paljastuukin Hienoksi.
Haluan huomauttaa, että toisin kuin epäileväiset sielut ovat vihjailleet, en tee tätä ironisesti. Huonon Fantasian Lokikirja ottaa karnevalistisen riemunsa sieltä, mistä sitä löytyy, mutta taustalla on aito rakkaus seikkailufantasiaan. Ruppainenkin kirja voi tarjota lukijalle merkityksellisiä hahmoja, nostalgiaa, viihdettä ja vähintäänkin hyvät naurut. Myönnettäköön, että Drizztin legenda tekee jälkimmäisen usein helpoksi.
Katsotaan siis, mitä sarjan uusin ja 34. osa tarjoilee. Edessä on rankkoja juonipaljastuksia. Teitä on varoitettu. Huonon Fantasian Lokikirja täten esittää: R .A. Salvatoren Timeless!
Oikeasti yllättävä ylösnousemus
Timeless (Harper Voyager 2018) aloittaa uuden Generations-trilogian. Heti alkuun on todettava, että edeltävä Homecoming-trilogia – joka muuten on ilahduttavinta Salvatorea sitten Palkkamiekkojen – loppui järisyttävään cliffhangeriin! Mikähän se voisi olla? Millä Salvatore muka vielä voisi yllättää?
Vaikkapa herättämällä mystisesti henkiin Drizztin isän Zaknafeinin, joka kuoli kirjassa yksi! Ja kirjoittamalla trilogian loppuun oikeasti liikuttavan kohtauksen! Jarlaxle, drowmiespalkkasoturijoukon johtaja ja yleinen opportunisti, on räytynyt erittäin hyvän ystävänsä kuoleman vuoksi satoja vuosia. Zaknafeinin yllättävä ilmestyminen saa aikaan dramaattisen kohtauksen, jossa Jarlaxle loikkaa pöydän yli kaataen kaiken tieltään ja syöksyy syleilemään Zakia valtaisan tunnekuohun vallassa. Paatunut lukijakin oli kovin liikuttunut. Mikä vielä pahempaa, kirja herätti toiveita tulevasta.
Tartuin Timelessiin odotuksen- ja kauhunsekaisin tuntein. Tässäkö vihdoin kuvataan Jarlaxlen ja Zaknafeinin elämää suurempia nuoruudenseikkailuja ja eeppistä ystävyyttä Menzoberranzanissa? Jarlaxle on puhunut Zakista niin paljon, että tämän olisi parempi olla hienoa. Mutta kykeneekö Salvatore? Tajuaako Salvatore?
Vastaus on valitettavasti ei, ei aivan, ei lähellekään, mutta kirjailija ei ole keittänyt sentään sellaista katastrofia kuin pelkäsin.
Miksi puhua kun voi tapella?
Kirjassa vuorotellaan nykyhetken ja menneisyyden välillä. Päivitys nykyisyyden suhteen: Drizztin hahmoluokkaa on rukattu Keltaisen ruusun luostarissa. Aseeton taistelu ja meditaatio kukkivat. Catti-Brie on raskaana, joten odotettavissa on drowinpuolikas. Menzoberranzanissa pelätään Drizztiä toden teolla, koska tämä päihitti viime kirjassa Demogorgonin. Jarlaxlen bisnekset sujuvat mainiosti. Muinaisen Yvonnel Baenren inkarnaatio, pelottavan voimakas ja kaoottinen nuori drownainen, seikkailee maan pinnalla, koska se on hauskempaa kuin maanalaispolitikointi.
Tähän asetelmaan lisäämme Drizztin jälleensyntyneen isän. Täytyy sanoa, etteivät isä ja poika ole kumpikaan edukseen. Drizzt kieltäytyy uskomasta, että kyseessä on oikeasti Zaknafein. Sellainen saattaa käydä mielessä, jos isä on kuollut kahdesti – uhrina Lolthin alttarilla ja hyppäämällä zombina happojärveen. Mitkään maagiset tai retoriset vakuuttelut eivät pure, vaan sankariemme on pakko ratkaista asia miehisesti: tappelemalla sisätiloissa niin, että paikat menevät palasiksi! Kumpikaan ei usko toista aidoksi minkään muun kuin taistelutyylin perusteella. Ennen ei puhuttu, ei puhuta nytkään! Kommunikaatiossa on kehittämisen varaa. Ja mikä onkaan tärkeä tuntomerkki? Tietysti Drizztin kaksoisristitorjunta alas potkulla!
Pitää antaa Salvatorelle pisteet siitä, että hahmokuvaus on uskollista: henkiin (toistamiseen) herätetty Zaknafein on aivan yhtä rasittava kuin Zaknafein, joka ensimmäisessä kirjassa murjotti sienen alla. En ymmärrä, miksi Jarlaxle ja kaikki muut ovat sitä mieltä, että Zak on pähein ikinä, koska karisma on reippaasti miinuksella. Teoriani on, että Zakilla ja Drizztillä on vain erittäin hyvät geenit ja käsittämätön ulkonäköbonus.
Timeless tukeekin teoriaani mukavasti, koska menneisyysosioissa kaikki kommentoivat sitä, miten kaunista Zaknafeinia on katsella. Hänellä on puolellaan myös näyttävä taistelutyyli, joka on kieltämättä viihteellinen. Miekka + ruoska -yhdistelmän toimivuudesta voitaisiin keskustella, mutta mitä turhia. Epäilen, että Salvatore on saanut uuden kustannustoimittajan, koska ymmärsin, mitä kaikissa taistelukohtauksissa oli tarkoitus tapahtua. Ainakin luulen niin. Vaaditaan uusi taistelupiknik, jotta asia selviää. Huonon fantasian lukupiirimme on järjestänyt useita menestyksekkäitä Salvatore-taistelusimulaatioita, jotta selviäisi, mitä ihmettä taistelukohtauksissa tapahtuu ja montako kättä ja jalkaa hahmoilla on. Nyt tarvitsemme boffereiden lisäksi vielä ruoskan.
Vaikka valitan Zaknafeinin rasittavuudesta, olen kerrankin sitä mieltä, että nykyaikatasolla häntä tosiaan ei ymmärretä. Drizzt olettaa heti pahinta ja odottaa vain, milloin saa isänsä kiinni rasismista. Hänellähän on itsellään ollut parisataa vuotta aikaa kehittää Periaatteita… Vaatimukset ovat aika korkealla, jos Zaknafein on hypännyt happojärvikuolemasta suoraan tähän hetkeen ja muistaa vain elämänsä Uumenenalassa. Miten hahmo voisi olla erityisen avarakatseinen? Tosissaanko Drizzt olettaa isänsä ilahtuvan lapsenlapsesta, joka tulee olemaan puolidrow ja kärsimään haltianpuolikkaiden ongelmista potenssiin sata? Antakaa nyt toiselle vähän aikaa vaikka tottua olemaan elossa!
Olipa kerran Menzoberranzanissa
Menneisyysosioissa päästään vihdoin Jarlaxlen ja Zaknafeinin historiaan. Zaknafein on aluksi merkityksettömän Simfrayn huoneen asemestari. Jarlaxle on vasta rakentamassa palkkasoturijoukkoaan Bregan D’aerthea. Matriarkka Malice Do’Urden käytännössä ostaa Zaknafeinin miehekseen, koska tämä on niin nätti ja pystyvä. Jarlaxle on mukana masinoimassa kauppaa, josta tulee vielä seuraamaan kauheita. Zaknafein on sellainen näky, että Jarlaxlekin menee sanattomaksi. Sitä kuvataan elegantisti.
Jarlaxle held his breath with both trepidation and awe as the Simfray champion came bounding down […] with such ease and grace that it seemed as if he had been practicing this amazing and speedy descent every hour of every day.
“Hmm,” the clever mercenary said as his prey sprang past and far below. Just “hmm”, because for one of the rare times in his eventful life, Jarlaxle found himself without proper words.
Zaknafein päätyy Do’Urdenin huoneeseen. Hänen seksielämäänsä spekuloidaan ympäri kaupunkia, koska Malicella on mainetta. Kuka kadehtii ketäkin – ainakin kirjailija onnistuu vaihteeksi kuvaamaan edes jotenkin polyamorista yhteiskuntaa. Jarlaxle huolehtii liikuttavasti siitä, että Zakilla varmasti on kivaa, hienovaraisesti kuten aina.
[Matron Malice] brought you into her house for your sword and your… dagger,” he said with a wiggle of his eyebrows, causing Zaknafein to roll his eyes.
Onneksi selviää, että joskus ehkä on kivaa. Mutta mitään ei myönnetä.
On kyllä sanottava, että Jarlaxlella on syytä huoleen. Zaknafein vaikuttaa masentuneelta ja elämäänsä kyllästyneeltä – paitsi silloin, kun pääsee murhaamaan Lolthin papittaria mahdollisimman verisesti. (Haluaisin kirjailijalta tähän jonkin selityksen, joka olisi parempi kuin miesasialiike.) Jarlaxle yrittää niin kovasti ystävystyä Zaknafeinin kanssa, järjestää tälle tekemistä ja jännittäviä tehtäviä, ja toinen on hirveä mörökölli, joka väittää tapaavansa Jarlaxlea vain ilmaisen viinan takia! Edes reissu Ched Nasadiin, joka on yksi kauneimmista ja hienoimmista drowkaupungeista, ei herätä erityisiä tunteita. Jarlaxlen täytyy nähdä jotain, mitä lukija ei näe. Ehkä Zaknafeinin rintalihakset.
Inspirobot sen meille kertoo. Hyvä neuvo kenelle tahansa, joka viettää aikaa Jarlaxlen läheisyydessä.
Suurin ongelmani Zaknafeinin ja Jarlaxlen suhteen kuvauksessa on oikeastaan se, että olen lukenut tämän jo aiemmin – Lukkikuningattaren sota -sarjan ensimmäisessä osassa Salaliitto (Dissolution, Wizards of the Coast 2002), jonka on kirjoittanut Richard Lee Byers. Siinä on hyvin samantapainen asetelma, jossa juonittelevainen ja viihdyttävä hahmo yrittää saada masentunutta ja tylsistynyttä taistelijaa elämään vähän. Ja se toimii paremmin kuin Salvatorella.
Menneisyysjuoni on ihan hyvää perusdrowjuonittelua, jossa asetetaan hahmoja paikoilleen. Nykyisyysjuonessa pedataan jotain suurempaa, joka tuntuu yhdentekevältä. Juonet ovat ymmärrettäviä, mutta kirja on liian hajanainen ja uhkaa levitä käsiin. Nykyaika- ja menneisyyshyppelyn lisäksi näkökulmia ja paikanvaihdoksia on liikaa. Jos kirja olisi sijoittunut kokonaan menneisyyteen, kiinnostavimmista elementeistä olisi saanut paljon enemmän irti. Lukeeko kukaan todella tätä kirjaa minkään muun kuin Jarlaxlen ja Zaknafeinin nuoruudenseikkailujen vuoksi?
Yhden syyn keksin: Athrogate, tuo maailman infernaalisin riimittelevä kevennyskääpiö, melkein kuolee. Melkein. Katkeruus on suuri. Niin lähellä ja niin kaukana… Mutta ei, vain Athrogaten varsin käypä tyttöystävä otettiin hengiltä miestuskan nimissä. Kiitos tästä, Salvatore.
Lopullinen tuomio
Timeless ei yllä aivan Homecoming-trilogian ”hei, hyvää Salvatoreksi!” -tasolle, mutta se on ihan luettava ja viihdyttävä teos. Sarjan laadussa on tapahtunut jotain hämmentävää. Viidentoista kirjan käsittämättömän hulluuden, tylsyyden ja yleisen huonouden jälkeen laatu on äkkiä tasaista. Hetkeäkään en tähän luota, mutta voiko lukemista nyt lopettaakaan?
Kaiken päätteeksi Timeless loppuu kamalaan cliffhangeriin, jonka takia minun on pakko lukea seuraava osa laadusta riippumatta. Kimmuriel, sarkastinen lempipsionikkoni, joka aina järjestää Jarlaxlen hullut suunnitelmat ja jolla meidän maailmassamme olisi kaikesta excel-taulukko, on pulassa! Salvatore, ei! Kimmuriel, ei! Mitä tässä vielä käykään? Se selviää trilogian toisessa osassa Boundless, joka ilmestyi syyskuussa.
Huonon Fantasian Lokikirja kiittää, kumartaa ja vetäytyy takaisin varjoihin dramaattisella viitanheilahduksella.
Paperiaaveet-blogi löytyy osoitteesta paperiaaveet.wordpress.com.
Mikäli joku viaton lukija kokee tarvetta aloittaa Salvatoren lukemisen, suosittelen blogista löytyvää Huonon Fantasian Lokikirjan eeppistä matkaopasta Drizztin legendaan. Opas johdattaa lukijan läpi soiden ja luolastojen hyödyntäen hienovaraista sieni- ja miekkasymboliikkaa.
Paperiaaveet 