Vuosikatsaus 2019 jatkuu sydäntä sykähdyttävän trilogian toisessa osassa!
Seuraavaksi vuorossa näkyy olevan Irlannista mukaan tarttuneita, laukun hajottaneita kirjoja. Minä niin kovasti toivoin, että Scarlet olisi ollut parempi. Lähtökohdat olivat lähes täydelliset. Hirttämistään odottava Will Scarlet kertoo tarinaansa loistavalla kertojaäänellä. Yksi lempihahmoistani koko Robin Hood -perinteessä! Ja sillä on oma kirja! …Joka hajoaa valitettavasti tuhanteen ilmansuuntaan, kun näkökulmat alkavat vaihdella ja toinen toistaan epäuskottavammat soluttautumis- ja juonittelukuviot seuraavat toisiaan. Valittaisin tästä fanifiktiossa. Kirjassa valitan enemmän. Scarlet on trilogian toinen osa, mutta en usko lukevani muita. Tässä oli niin paljon ongelmia, joihin viimeistään kustannustoimittajan olisi pitänyt puuttua…
Toisaalta Carol Bergin Transformations-teokseen verrattuna aika moni asia alkaa näyttää hyvältä. Kyllä, minulle tapahtui jälleen Berg-sortuma. Ei, ei olisi taaskaan kannattanut. Orja ja prinssi -suhteen kehitys ei kehittynyt, päähenkilön oma yhteisö oli syvältä, ja oikeastaan kirja koostuu suurimmaksi osaksi siitä, että Seyonnea potkitaan päähän. Romanttiset suhteet tuntuivat päälleliimatuilta, pakollisilta heteroustodisteilta. Seyonnella ja prinssillä on kuitenkin kertakaikkisen taianomainen suhde, joka liittää heidät yhteen niin, että ennustuskin pitää heitä yhtenä soturina. Ja tämä on kirjan ainoa merkityksellinen suhde. Lukijalle saattaa herätä tiettyjä odotuksia. Lukija pettyy. Mutta luettuani nyt viisi kirjaa Bergin tuotantoa olemme päässeet niin pitkälle, että maailmassa voi olla queer-sivuhahmoja. Oi kehitystä.
Muistan lukeneeni arvostelun, jonka mukaan Alastair Reynoldsin Doctor Who -kirja The Harvest of Time on perin kummallinen. Arvostelija ei ollut väärässä. Mieleeni ovat jääneet kummittelemaan häiritsevät lehmät, joita lahdattiin runsain määrin. Ei lehmien ystäville. Olen luultavasti antanut kirjalle kolme tähteä yhden hienon Master-kohtauksen ja kaikkien sen implikaatioiden takia. Pidin muistaakseni myös siitä, miten kolmostohtori ja Master oli kirjoitettu kärsittyäni useamman kirjan ajan käsittämätöntä hahmokuvausta. Mutta silti… Ne lehmät…
Lisää Doctor Whota! Minulla oli jotain tavoitteita näiden kirjojen ja sarjan uudelleen katsomisen kanssa. Kesken jäivät. On kuitenkin sanottava, että uudet The Tenth Doctor Adventures -sarjan kuunnelmat ovat aika lailla kultaa, etenkin jos kymppitohtori sattuu olemaan… tärkeä. Oli ilo päästä kuuntelemaan näyttelijöitä jälleen näissä rooleissa.
Avauduinkohan jo Rebecca Roanhorsen The Sixth Worldistä? On nimittäin hyvä sarja. Postapomaailma, jossa Yhdysvalloista on jäljellä lähinnä intiaanireservaatit. Sarjan mytologia ja hahmokehitys ovat ilahduttavia, samoin hahmokaarti. Etenkin kakkososassa The Storm of Locusts on paljon hienoja naishahmoja. Tätä odottelen innoissani lisää.
Näiden kirjojen joukkoon mahtuu myös kirja, jota voisin kutsua Vuoden Erehdykseksi. Mikä pahinta, omistan sen. Mikä helpottavinta, se oli ilmainen kirjastopoisto. Richard Kadreyn Sandman Slim on törkeä ja törkeän huono Hellblazer-kopio. Ideat ovat kulahtaneita kuin koinsyömät verhot, päähenkilöä ei voi kuin vihata ja proosan laatu on melkomoista. Minun piti kirjoittaa tästä arvostelu, mutta halusin vain unohtaa kirjan olemassaolon. Urbaani fantasia, miksi petit taas? Miksi olen antanut tälle kaksi tähteä? Elämän suuria mysteerejä.
Master on hieno kuunnelma, jota suosittelen lämpimästi Doctor Who -faneille. Tästä on vaikeaa kertoa mitään paljastamatta liikaa, mutta rakastin tarinan ideoita. Muistin taas, miksi kilahdin juuri tähän sarjaan niin toivottomasti. Tuntui siltä, että sarjan maailma oli täynnä mahdollisuuksia, kauniita ja kauheita. Ja niin se parhaimmillaan onkin.
Salvatorea on tullut taas vaihteeksi luettua. Timeless aloittaa kirjailijan uusimman sarjan ja tuo takaisin niin kuolleita ja kuopattuja hahmoja kuin turhautumiakin. Tai oikeastaan turhautumat eivät koskaan kuolleet. Jarlaxlen ja Zaknafeinin nuoruudenseikkailujen pitäisi olla kiinnostavampia, mutta epätoivoinen kun olen, tartuin näihinkin murusiin. Viisitoista vuotta. Niin kauan tätä on odotettu. En kommentoi, kannattiko.
Yksi vuoden hauskimpia löytöjä oli Paul Durhamin nuortenfantasiasarja The Luck Uglies, jossa sarjan nimen mukainen epämääräinen anarkistiliittoutuma vetää päähenkilötytön mukaan seikkailuihin. Perhesalaisuuksia, ystävyyksiä, taikaa, juonittelua, salatunneleita… Lisäksi päähenkilön perhe ei ole seikkailujen esteenä, päinvastoin. Kirjoitinkin ensimmäisestä osasta arvostelun Spiniin. Nyt voin todeta, että kannattaa ehdottomasti lukea koko sarja.
Frances Hardingen teosta A Skinful of Shadows on kehuttu uskottavasta maailmanrakennuksesta ja historiallisen maailmankuvan vaikutuksesta hahmoihin. Ehkä niin – minusta kirja oli nimittäin perin masentava, ja se saattoi johtua karhun possessoiman Makepeacen puritaanisesta kasvatuksesta. Toisaalta kaikki on myös objektiivisesti kurjaa koko ajan. Päähenkilöä ympäröivät aaveet, joka uhkaavat ottaa hänet valtaansa. Hän kuuluu pahamaineiseen sukuun, joka käyttää tätä hyväkseen tavoitellessaan rikkauksia ja vaikutusvaltaa. Epämiellyttäviä henkimaailman hommia riittää. Karhu on mielenkiintoinen kumppani, mutta kirja jätti silti kylmäksi. Mietin oikeasti, etten ole pitkään aikaan lukenut näin kolean oloista teosta. En edes osaa sanoa, onko kirja hyvä. Tiedän vain, etten nauttinut sen lukemisesta.
Taas on sorruttu Carol Bergiin. Kirjailijassa on selvästi jokin kirous taikka lumous. Tällä kertaa vuorossa on The Sanctuary Duet, johon kuuluvat Dust and Light ja Ash and Silver. Näistä minun piti kovasti kirjoittaa arvostelu. En kyennyt. Sen sijaan istuin ystäväni huoneen kynnyksellä sielu täristen ja avauduin siitä, miten loppu oli väärin ja ei näin saa tehdä. Tunteet siis kyllä heräsivät, mutta en tiedä, oliko se hyvä. Kirjailija onnistui sohaisemaan lähestulkoon jokaiseen trooppiin, jotka saavat minut joko kiehumaan kiukusta tai kierimään lattialla tuskissani.
Sarjassa oli kuitenkin mielenkiintoinen perusidea. Sehän kirjailijan kirous kai onkin: hienoja ideoita on paljon, mutta toteutus on kovin ihmeellinen. Ja sitten ovat ne toiset ideat. Tässä sarjassa päähenkilö Lucian de Remeni-Masson on muotokuvamaalari, jonka teokset paljastavat totuuden. Pidin ideasta kovasti, ja Lucianin rakkaus taidetaikuutta kohtaan tuntui koskettavalta. [Lisää tähän Berg-tauko] Ja sitten kaikki menee päreiksi ja Lucian päätyy pakkotyöhön ruumishuoneelle maalaamaan kuolleita. Ja siinä vaiheessa asiat ovat vielä hyvin. The Sanctuary Duet on silti paras kirjailijalta lukemani sarja. Olenko taas kauheassa koukussa? Pitäisikö yrittää seuraavaa? Ei, mutta teen sen kuitenkin.
Kirjakatsaus päättyy kaikkien helpotukseksi trilogian kolmannessa osassa! Koska jotkut meistä tajuavat lopettaa ajoissa!
Paperiaaveet 