Viimeinen pino vuoden 2019 kirjoja huojuu uhkaavasti…
Näyttää uhkaavasti siltä, että D&D-sarjiksia on luettu. Ei olisi kannattanut. Cutter saattaa lisätä vähän jotain uutta yhden drowinpuolikkaan tarinaan, mutta koska en enää muista, onko hän elävä vai kuollut (todennäköisesti kuollut), niin luultavasti ei kannata vaivautua. Neverwinter Tales taas kertoo uudestaan Salvatoren kirotun Ikikesä-trilogian, jonka ei olisi koskaan pitänyt nähdä päivänvaloa. Dahlian tukan ei ainakaan olisi pitänyt. Eikä vampyyriksi muuttuneen Thibbledorf Pwentin. Oikeastaan tässä kerrotaan ne tylsät matkaosuudet, jotka kirjoissa ohitettiin…
Onneksi sentään García Lorca on tuonut alkuvuoteen runoa ja laatua. Pidin todella paljon Hämärä rakkaus -kokoelman runoista – se minun oli saatava omaan hyllyyni. Voin todeta, että makuni ei ollut lukiossa kaikin tavoin huono, kun tartuin ensimmäistä kertaa vapaaehtoisesti runokokoelmaan. Se oli Andalusian lauluja.
Kun Salvatore oli hetken hyvää: Homecoming-trilogia ja Maestro. Melkein nousi kyynel silmään, kun seikkailu oli hetken aikaa kunnollista ja hahmoissakin oli järkeä.
Huomaan, että kartanokauhulukupiiri on vaikuttanut kirjavalintoihini. Sarah Watersin Vieras kartanossa oli hyvä ja mielenkiintoinen teos, jossa ikävästä kartanosta ei vain päästä eroon. Silti ei voi olla varma, mikä kaikki tapahtuu vain hahmojen päässä. Daphne du Maurierin Rebecca taas oli häiritsevä ilmiselvemmillä tavoilla. Näissä kirjoissa ei pitäisi koskaan mennä naimisiin leskimiesten kanssa, niillä on kuitenkin aave tai vaimo ullakolla. Tai ylipäänsä ei kannata mennä naimisiin, koska sitten kuolo korjaa. Mutta jos ei mene naimisiin… Kannattaa varmaan lukea itse. Kuvaukseni saattaa olla hivenen harhaanjohtava.
Minulla meni vuosi siihen, että sain luetuksi Richard Morganin Takeshi Kovacs -sarjan toisen osan Broken Angels. Ja siihen todella meni vuosi: en unohtanut kirjaa nurkkaan pölyttymään, vaan luin sitä tasaisen tappavasti kännykältä aina parikymmentä sivua kerrallaan. Haluaisin pitää näistä kirjoista. Se on kovin vaikeaa. Broken Angelsin kunniaksi on sanottava, että proosa ei ole myötähäpeää herättävää – edistystä on tapahtunut sitten ykkösosan. Valitettavasti seksikohtaukset eivät ole hävinneet minnekään. Olen pyyhkinyt muististani kammottavia virtuaalifantasioita. Virtuaaliseksin avulla on myös hyvä parannella traumoja, etenkin kysymättä traumatisoituneelta henkilöltä mitään. Se on kuulemma joku Envoy-juttu. Mitä niille Envoy-koulutuksessa oikein opetetaan?
Kirjan pahin synti kuitenkin on se, että se on turkasen tylsä. Militantti avaruusscifi ei muutenkaan ole juttuni, mutta tässä kestää kolme neljäsosaa kirjasta ennen kuin päästään asiaan. Ja sitten kaikki on mielenkiintoista, alienit ovat kiehtovia ja epäinhimillisiä ja niiden teknologia jännää. Miksei näihin voitu keskittyä? Olisin lukenut tästä niin paljon mieluummin kuin pintapuolisista ihmissuhteista ja jännitteistä, joista ei kerta kaikkiaan voinut välittää. Kaikesta huolimatta suunta on ylöspäin. Ehkä kolmoskirja on jo hyvä…
No niin, tässähän meillä onkin Altered Carbon eli lisää Morgania! Kolme tähteä johtuu varmaan lopusta, koska ei se ainakaan alusta voi johtua. Valitettavasti en ole vieläkään unohtanut alun ällöttävää kidutuskohtausta. Siitä olisi paljon sanottavaa, mutta jospa ei mennä siihen tässä. Jos en olisi katsonut tv-sarjaa tai lukenut kirjailijan muuta tuotantoa (ja näin ollen tiennyt, että jos kirjoittaja ei ole hyvä niin hyväksi tulee), en olisi saanut tätä luettua. Kirjan maailma ei napannut, kuvaus oli kökköä ja päähenkilö pökkelö. Juoni ja ideat eivät kuitenkaan olleet hullumpia, joten sinnittelin, kunnes kirja alkoi parantua loppua kohti merkittävästi. Jotain masokismia on ollut ilmassa, kun tartuin kakkososaankin, mutta toisaalta olen helppo kyberpunkjutuille…
Lukupiiri on ollut taas asialla, kun listallani on Anu Holopaista. Muistan vieläkin Kristallien valtakunnan yläasteella aiheuttaman pöyrennyksen – en ollut suuri fani. Mutta Welman tytöt on ihan reipas kirja ja olisi varmasti silloin vedonnut ”alas epämääräinen patriarkaatti!” -teemoineen. Maria Turtschaninoffin Maresi taas on ihana pieni helmi, jossa on kaikki tarvittava eikä yhtään liikaa. Punaisen luostarin kronikoita on toki lisääkin, mutta en koe valtavaa tarvetta lukea niitä ainakaan vielä.
Sitten olemmekin kelanneet vuoden 2019 alkuun. The Prince and the Dressmaker on hieno, ihana, kaunis ja kaikkea hyvää. Ystäväni ovat neroja joululahjojen suhteen. Sarjakuva kertoo prinssistä, joka oikeastaan haluaisi pukeutua prinsessamekkoihin, ja räätälitytöstä, joka ryhtyy prinssin vaatturiksi. Tässä on niin paljon hyvää: ystävyyttä, perhesuhteita, itsensä hyväksymistä ja odotusten aiheuttamaa painetta kuvataan uskottavasti, mutta toisaalta koko ajan säilytetään mukava kepeys. Tärkeässä osassa ovat kuitenkin fabulöösit vaatteet!
Siinä olivat vuoden 2019 kirjat. Mitähän tänä vuonna? Tällä hetkellä kesken ovat ainakin Maggie Stiefvaterin Call Down the Hawk ja Richard Morganin Woken Furies. Ehkä näistä voi ennustaa tulevan vuoden kirjamenestyksen.
Paperiaaveet 
Vieras kartanossa ja Rebekka ovat yhtiä suosikkikirjojani. Molemmat ovat todella häiritseviä ja koin suuria raivon tunteita lukemisen aikana, mutta silti nautin niistä suunnattomasti. Mutta mikä tämä kartanokauhulukupiiri on ja onko sinne mahdollista lonkeroitua, koska se kuulostaa ihan Annalle Räätälöydyltä Lukupiiriltä.
The Prince and the Dressmaker oli ihana! Kiitos lainasta!
Kartanokauhu oli yksi teema huonon fantasian luupiirissä (jossa ei aina lueta huonoa fantasiaa). En siis voi luvata lisää kartanokauhua 😀 Tällä kertaa luettavana oli kai Täällä Pohjantähden alla… En ehtinyt lukea, joten en ole ihan varma. Mutta siis luetaan kaikenlaista mitä ihmiset keksii ehdottaa. Huonon fantasian vaara on kyllä todellinen. Jos kiinnostaa, niin voin ottaa asian puheeksi.
Kyllä, toi sarjis on niin vaaleanpunainen ja pörröinen ja ihana! Pitäisi katsoa, olisiko tekijältä jotain muuta kiinnostavaa, koska tuosta ainakin jäi tosi hyvä fiilikset.