Raapaleita

Raapaleet ovat tasan sadan sanan lyhytnovelleja. Mitä voi sanoa sadassa sanassa? Ottakaa selvää.


Kielenkääntäjä

Työpaikkailmoitus. Käännösalan töitä, kilpailukelpoinen palkka, maksuton työpaikkaruokailu. Ei yhtäkään kirjoitusvirhettä.

Luettuani läpi kymmeniä ilmoituksia, joissa haetaan ammattitaitoisia remonttimies-siivooja-venäjäntulkkeja lähetän hakemuksen tärisevin sormin.

Seuraavana päivänä saan puhelun. Olen ensimmäinen hakija. Haastattelu sovitaan iltapäiväksi.

Astun ilmavaan, värikkääseen tilaan. Avokonttoreissa on tapahtunut kehitystä sitten palkattoman harjoittelijan pestini. Tunnen itseni mustarastaaksi tummassa jakkupuvussani.

Haastattelija tekee heti selväksi, mitä hakijalta edellytetään.

”Tärkeintä on tietysti joustavuus. Joten näyttäkääpä kieltänne.”

Työnnän kieleni ulos, pyörittelen ja kiemurran.

”Loistavaa! Paikka on teidän. Palkka maksetaan henkilökohtaiseen koriinne pähkinöinä. Työpaikkaruokailu sisältyy siihen. Töihin tullaan kutsuttaessa esityspäivinä.”

Allekirjoitan sopimuksen. Työnimikkeenä on kielenkääntäjä.

Pienen tiedustelun jälkeen selviää, että ilmoituksen laati sirkuksen älykkäin paviaani.

(Spin 1/2015)


Saariston lapsi

En ole koskaan pelännyt vettä. Lapsena hypin riemusta kiljuen tummaan veteen keskelle merta ankkuroidusta veneestä.

Paljon hyötyä oli siitäkin, ehdin ajatella, kun minut työnnetään alas laiturilta ja samea järvivesi nielaisee minut.

Jalkani tarttuu kiinni. En pääse pintaan. Haukon vettä, mutta en vieläkään tunne pelkoa. Johtunee halvasta viskistä.

Tunnen outoa painetta kurkun tienoilla. Räpiköivät käteni nousevat tunnustelemaan ulkonevia poimuja.

Huokaisen helpotuksesta uusilla kiduksillani.

Hylkään uppotukkiin takertuneen tossun ja potkin lähemmäs pintaa. Päivänvalo siivilöityy lankkujen lävitse. Odotan. Siinä: varpaat laiturin reunalla. Käteni tarraa salamana syyllisen nilkkaan.

Vedän pyristelevän saaliini pohjaan.

Äidin puolen suku on toki kotoisin saaristosta. En vain tiennyt kuinka syvältä.

(Spin 1/2015)


Karanteeni

”Mitä sinulla on tänään mielessä?”

Psykologin vastaanottohuone on valoisa.

”Sitä ja tätä. On ollut vähän identiteettikriisiä.” Yritän olla vilkuilematta suuriin ikkunoihin.

”Kuvailisitko sitä?”

”Tuntuu että en kuuluisi tänne. Ajatteleminen on vaikeaa.”

Ajattelulle ei ole sijaa. Kohennan kasvojani peittävää huivia, puristan veistä kädessäni. Tässä maailmassa kaikki on ruumiillista. Konkreettisesti.

”Monet ikäisesi kokevat ulkopuolisuuden tunnetta.”

Käteni napsahtaa ylöspäin ja leikkaa pään eteeni nousseelta vainajalta. Vaisto ajaa minua eteenpäin kohti piikkilankamuuria.

”Se on täysin normaalia.”

Olen palannut vieraaseen maailmaan, ajatusten maailmaan.

Ajattelen, mitä en voi kertoa. Minä olen rajantakaisia. Saastaisia, hylättyjä. Teidän hylkäämiänne.

”Kaipaisin jonkinlaista apua.”

”Sovitaanko aika kuukauden päähän?”

Veitsi polttelee taskussani.

(Spin 1/2015)


Maailmansyöjä

Pienenä ajoin vanhempani epätoivoon syömällä lähinnä keitettyjä perunoita. Kouluruokalasta tuli sotatanner. ”Ta bara mer, det finns nu”, sanoi isomummo kyläreissuilla. Pullaa ja piparia löytyi tuolin alle liiskattuna.

Myöhemmin tilanne oli toinen. Äkkiä kaikki olettivat minun olevan dieetillä. Ruumiini oli outo ja perverssi, se oli piilotettava säkkeihin ja telttoihin.

”Onpa kivaa kun nainen syö”, saan kuulla treffeillä ja tajuan rikkoneeni taas sääntöjä. Seuralaiseni hymyilee minulle hampurilaisensa yli.

”Niin onkin”, sanon ja syön seuraavaksi haarukkani, krunts krunts. Treffiseura niellään iPodeineen päivineen. Ravintola ja koko kaupunki katoavat kartalta.

Leijun tyhjyydessä maapallon kokoisena, pyöreänä ja kauniina.

Tähdet tuikkivat pinkeän ihon läpi.

Söin ne välipalaksi.

(Spin 1/2015)


Yksi ruuvi päivässä

66 B 7

Joka aamu kymmentä vaille seitsemän seinän takana käynnistyy porakone. Se urahtaa muutaman kerran kumeasti ja vaikenee sitten loppupäiväksi. Yöuneni keskeytyvät ja päivä on pilalla.

Puimme mysteeriä porukalla baarissa. Parin tuopin voimalla päädymme siihen, että seinän takana toteutetaan tilataideteosta hyvin hitaasti ruuvi kerrallaan. Nauramme katketaksemme taiteilijahörhön luomisen tuskalle.

66 B 6

Postiluukusta on alkanut tipahdella lappuja. Ne eivät häiritse minua.

Otan ruuvin työkalupakista aamuhämärissä. Käteni tärisee, vaan ei kauaa. Asetan ruuvin rannetta vasten luun kohdalle ja tartun porakoneeseen.

Pala palalta korjaan itseni, kunnes minusta tulee kokonainen ihminen. Ehjä, hyvä, täydellinen.

Eheydyttyäni siirryn korjaamaan muita. Naapurista on hyvä aloittaa.

(Spin 1/2015)


Toimistoapinan kuolema

Valitan työpaikkalääkärille epämääräisistä oireista. Sirkuksen paperityöt ahdistavat, esityksiä on joka ilta ja eteläamerikkalaiset yhteistyökumppanit soittelevat keskellä yötä.

”Tietty hengenahdistus on työssänne aivan normaalia. Se kuuluu kielenkääntäjien ammattitauteihin samoin kuin masennus ja alkoholismikin. Menkää psykologille.”

Palaan työpöytäni ääreen. Sähköpostilaatikossa kymmenen uutta viestiä kirkuu huomiotani. Pomo puhuu päälle Skypessä ja kiukuttelee, kun en pysty tekemään viittä asiaa yhtä aikaa. Päässä heittää, en ole muistanut syödä. Viimeiset rahat menivät vuokranantajalle, joka kieltäytyy vastaanottamasta pähkinöitä.

Mutta onpahan oman alan töitä. Ojennan käteni kohti pähkinäkoria.

Seuraavaksi tajuan makaavani lattialla. En saa henkeä. Työtoverien hämärät hahmot häälyvät ympärilläni.

”Sori, unohdettiin kertoa.”

”Brasilian toimisto maksoi taas parapähkinöinä.”

(Spin 1/2015)


Kronotoopit

Se tapahtui jälleen. Ensimmäisen kappaleen ajan dystooppisen kyberpunktulevaisuuden katuja tallattiin tiukasti imperfektissä. Täydellinen aikamuoto täydelliseen romaaniin.

Toisessa kappaleessa preesens nostaa rumaa päätään neonvalaistun mainoskilven takaa. Asiat tapahtuvat tässä ja nyt. Kirjoitus tunkee liian lähelle kuin baaritiskillä hönkäilevä humalainen.

Kolmannessa kappaleessa olin yrittänyt kostaa pluskvamperfektillä. Kaikki oli menetetty. Hahmot olivat trippailleet virtuaalitodellisuuksissa vailla päämäärää. Krominhohtoinen tulevaisuus oli hapettunut ruostuneeksi menneisyydeksi.

Aikamuodot natisivat liitoksissaan.

Ovelle kolkutettiin, kun nousin hakemaan kahvia. Siellä odotti kirjava joukko-osasto, joka oli varustautunut Napoleonin aikaisin univormuin ja peililasein.

”Saimme hälytyksen virheestä aika-avaruusjatkumossa. Astukaa syrjään, niin eliminoimme uhkan.” Kronotooppien komentaja taputtaa sinkoaan ja hymyilee koko kellokoneistollaan.

Taas meni uusiksi.

(Kosmoskynä 3/2015)