Raapaleita

Raapaleet ovat tasan sadan sanan lyhytnovelleja. Mitä voi sanoa sadassa sanassa? Ottakaa selvää.


Kielenkääntäjä

Työpaikkailmoitus. Käännösalan töitä, kilpailukelpoinen palkka, maksuton työpaikkaruokailu. Ei yhtäkään kirjoitusvirhettä.

Luettuani läpi kymmeniä ilmoituksia, joissa haetaan ammattitaitoisia remonttimies-siivooja-venäjäntulkkeja lähetän hakemuksen tärisevin sormin.

Seuraavana päivänä saan puhelun. Olen ensimmäinen hakija. Haastattelu sovitaan iltapäiväksi.

Astun ilmavaan, värikkääseen tilaan. Avokonttoreissa on tapahtunut kehitystä sitten palkattoman harjoittelijan pestini. Tunnen itseni mustarastaaksi tummassa jakkupuvussani.

Haastattelija tekee heti selväksi, mitä hakijalta edellytetään.

”Tärkeintä on tietysti joustavuus. Joten näyttäkääpä kieltänne.”

Työnnän kieleni ulos, pyörittelen ja kiemurran.

”Loistavaa! Paikka on teidän. Palkka maksetaan henkilökohtaiseen koriinne pähkinöinä. Työpaikkaruokailu sisältyy siihen. Töihin tullaan kutsuttaessa esityspäivinä.”

Allekirjoitan sopimuksen. Työnimikkeenä on kielenkääntäjä.

Pienen tiedustelun jälkeen selviää, että ilmoituksen laati sirkuksen älykkäin paviaani.

(Spin 1/2015)


Saariston lapsi

En ole koskaan pelännyt vettä. Lapsena hypin riemusta kiljuen tummaan veteen keskelle merta ankkuroidusta veneestä.

Paljon hyötyä oli siitäkin, ehdin ajatella, kun minut työnnetään alas laiturilta ja samea järvivesi nielaisee minut.

Jalkani tarttuu kiinni. En pääse pintaan. Haukon vettä, mutta en vieläkään tunne pelkoa. Johtunee halvasta viskistä.

Tunnen outoa painetta kurkun tienoilla. Räpiköivät käteni nousevat tunnustelemaan ulkonevia poimuja.

Huokaisen helpotuksesta uusilla kiduksillani.

Hylkään uppotukkiin takertuneen tossun ja potkin lähemmäs pintaa. Päivänvalo siivilöityy lankkujen lävitse. Odotan. Siinä: varpaat laiturin reunalla. Käteni tarraa salamana syyllisen nilkkaan.

Vedän pyristelevän saaliini pohjaan.

Äidin puolen suku on toki kotoisin saaristosta. En vain tiennyt kuinka syvältä.

(Spin 1/2015)


Karanteeni

”Mitä sinulla on tänään mielessä?”

Psykologin vastaanottohuone on valoisa.

”Sitä ja tätä. On ollut vähän identiteettikriisiä.” Yritän olla vilkuilematta suuriin ikkunoihin.

”Kuvailisitko sitä?”

”Tuntuu että en kuuluisi tänne. Ajatteleminen on vaikeaa.”

Ajattelulle ei ole sijaa. Kohennan kasvojani peittävää huivia, puristan veistä kädessäni. Tässä maailmassa kaikki on ruumiillista. Konkreettisesti.

”Monet ikäisesi kokevat ulkopuolisuuden tunnetta.”

Käteni napsahtaa ylöspäin ja leikkaa pään eteeni nousseelta vainajalta. Vaisto ajaa minua eteenpäin kohti piikkilankamuuria.

”Se on täysin normaalia.”

Olen palannut vieraaseen maailmaan, ajatusten maailmaan.

Ajattelen, mitä en voi kertoa. Minä olen rajantakaisia. Saastaisia, hylättyjä. Teidän hylkäämiänne.

”Kaipaisin jonkinlaista apua.”

”Sovitaanko aika kuukauden päähän?”

Veitsi polttelee taskussani.

(Spin 1/2015)


Maailmansyöjä

Pienenä ajoin vanhempani epätoivoon syömällä lähinnä keitettyjä perunoita. Kouluruokalasta tuli sotatanner. ”Ta bara mer, det finns nu”, sanoi isomummo kyläreissuilla. Pullaa ja piparia löytyi tuolin alle liiskattuna.

Myöhemmin tilanne oli toinen. Äkkiä kaikki olettivat minun olevan dieetillä. Ruumiini oli outo ja perverssi, se oli piilotettava säkkeihin ja telttoihin.

”Onpa kivaa kun nainen syö”, saan kuulla treffeillä ja tajuan rikkoneeni taas sääntöjä. Seuralaiseni hymyilee minulle hampurilaisensa yli.

”Niin onkin”, sanon ja syön seuraavaksi haarukkani, krunts krunts. Treffiseura niellään iPodeineen päivineen. Ravintola ja koko kaupunki katoavat kartalta.

Leijun tyhjyydessä maapallon kokoisena, pyöreänä ja kauniina.

Tähdet tuikkivat pinkeän ihon läpi.

Söin ne välipalaksi.

(Spin 1/2015)


Yksi ruuvi päivässä

66 B 7

Joka aamu kymmentä vaille seitsemän seinän takana käynnistyy porakone. Se urahtaa muutaman kerran kumeasti ja vaikenee sitten loppupäiväksi. Yöuneni keskeytyvät ja päivä on pilalla.

Puimme mysteeriä porukalla baarissa. Parin tuopin voimalla päädymme siihen, että seinän takana toteutetaan tilataideteosta hyvin hitaasti ruuvi kerrallaan. Nauramme katketaksemme taiteilijahörhön luomisen tuskalle.

66 B 6

Postiluukusta on alkanut tipahdella lappuja. Ne eivät häiritse minua.

Otan ruuvin työkalupakista aamuhämärissä. Käteni tärisee, vaan ei kauaa. Asetan ruuvin rannetta vasten luun kohdalle ja tartun porakoneeseen.

Pala palalta korjaan itseni, kunnes minusta tulee kokonainen ihminen. Ehjä, hyvä, täydellinen.

Eheydyttyäni siirryn korjaamaan muita. Naapurista on hyvä aloittaa.

(Spin 1/2015)


Toimistoapinan kuolema

Valitan työpaikkalääkärille epämääräisistä oireista. Sirkuksen paperityöt ahdistavat, esityksiä on joka ilta ja eteläamerikkalaiset yhteistyökumppanit soittelevat keskellä yötä.

”Tietty hengenahdistus on työssänne aivan normaalia. Se kuuluu kielenkääntäjien ammattitauteihin samoin kuin masennus ja alkoholismikin. Menkää psykologille.”

Palaan työpöytäni ääreen. Sähköpostilaatikossa kymmenen uutta viestiä kirkuu huomiotani. Pomo puhuu päälle Skypessä ja kiukuttelee, kun en pysty tekemään viittä asiaa yhtä aikaa. Päässä heittää, en ole muistanut syödä. Viimeiset rahat menivät vuokranantajalle, joka kieltäytyy vastaanottamasta pähkinöitä.

Mutta onpahan oman alan töitä. Ojennan käteni kohti pähkinäkoria.

Seuraavaksi tajuan makaavani lattialla. En saa henkeä. Työtoverien hämärät hahmot häälyvät ympärilläni.

”Sori, unohdettiin kertoa.”

”Brasilian toimisto maksoi taas parapähkinöinä.”

(Spin 1/2015)


Kronotoopit

Se tapahtui jälleen. Ensimmäisen kappaleen ajan dystooppisen kyberpunktulevaisuuden katuja tallattiin tiukasti imperfektissä. Täydellinen aikamuoto täydelliseen romaaniin.

Toisessa kappaleessa preesens nostaa rumaa päätään neonvalaistun mainoskilven takaa. Asiat tapahtuvat tässä ja nyt. Kirjoitus tunkee liian lähelle kuin baaritiskillä hönkäilevä humalainen.

Kolmannessa kappaleessa olin yrittänyt kostaa pluskvamperfektillä. Kaikki oli menetetty. Hahmot olivat trippailleet virtuaalitodellisuuksissa vailla päämäärää. Krominhohtoinen tulevaisuus oli hapettunut ruostuneeksi menneisyydeksi.

Aikamuodot natisivat liitoksissaan.

Ovelle kolkutettiin, kun nousin hakemaan kahvia. Siellä odotti kirjava joukko-osasto, joka oli varustautunut Napoleonin aikaisin univormuin ja peililasein.

”Saimme hälytyksen virheestä aika-avaruusjatkumossa. Astukaa syrjään, niin eliminoimme uhkan.” Kronotooppien komentaja taputtaa sinkoaan ja hymyilee koko kellokoneistollaan.

Taas meni uusiksi.

(Kosmoskynä 3/2015)


Pyhiinvaellus

En halua kuolla tielle. Ajattelen niin joka päivä. Tallaamme pölyisen käärmeen selkärankaa. Betonissa on railoja ja murtumia, juuret ovat puskeneet läpi. Puita täällä ei ole. Niin minulle sanotaan.

Minä haluan kuolla puun alle. Nojata runkoa vasten, upottaa jalkani virtaan, nähdä palavat lehdet ja niiden lävitse taivaan. Mitä siitä on jäljellä.

Siksi siedän kättä hartiallani, vaikka kosketus puistattaa minua. Annan vetää itseni lähelle yöllä, jotta olisi lämmin. Minulla ei ole.

Tien päästä me löydämme shamaanin. Puristan hänen käsiään liian tiukasti, tunnen niiden uurteet.

Hän näkee minut kokonaan.

Ja minä näen hänet, kun hän ihmeitätekevillä käsillään asettaa kasvoilleni kaksi pyöreää lasinpalasta rautalankakehyksissään.

(Spin 1/2017)


Asiakasrajapinta

Hoidan työssäni asiakasrajapintoja. Työhaastattelussa ilmoitin, ettei minulla ole sosiaalisia taitoja. Se ei haitannut. Rekrytointikonsultin mielestä olin hyvä tyyppi.

Työni on F2F ja D2D, kohtaan päivittäin vaativia viestintätilanteita. Näen ihmiskunnan nurjan puolen: huutoa ja kiroilua, kiinni läimähtäviä ovia, räksyttäviä koiria.

Ymmärtäähän sen. Haluavat vain olla rauhassa. Asiakasrajapintaosaajalla ei mene sormi suuhun.

Hymyä kasvoille ja jalkaa oven väliin. Sillä tavalla sitä töitäkin saadaan.

Asiakas saattaa olla vastahakoinen, mutta dynaaminen moniosaaja kääntää sen voitoksi. Kloroformi auttaa.

Sitten vain kiinni rajapintoihin. Otetaan esiin fileerausveitsi, neula ja lankaa sekä kansio, johon asiakasrekisterimme on prässätty. Rajapinnat liittyvät toisiinsa kauniisti. Olen hyvä työssäni.

Ryhmähaastattelussa kokosimme yhteisprojektina tilkkutäkin.

(Spin 1/2017)


Taivaanrannanmaalari

Osaan maalata auringonlaskuja. Vain ja ainoastaan. Taiteellinen urani kaatui siihen. Voiko kliseisempää olla? Ihme, ettei olemassaoloni lakannut nolouteensa. Taidekoulusta minut naurettiin pihalle.

En saanut myytyä kuin muutamia akvarelleja sukulaisille ja eläkeläismummoille. Hekin antoivat ymmärtää kahvin ja pullan äärellä, että muutama lehmä olisi elävöittänyt maisemaa. Auringonlaskut oli nähty.

En koskaan halunnut maalata mitään muuta. Uneni täyttivät taivaan värit äärettömässä palavassa loistossaan. Muut aiheet olivat sen rinnalla tyhjiä.

Minä olin oikeassa.

Seison yksin talon katolla. Kaupunki on autioitunut. Taivas hehkuu vihreänä, kultaisena ja purppuraisena väreissä, joita ei tulla enää näkemään. Kuuma tuuli nuolee ihoani ja kuivattaa maalin. Tätä auringonlaskua olen odottanut. Viimeistä.

(Spin 1/2017)


Toimistoapinan paluu

Minut herätettiin henkiin voodoorituaalilla sirkuksen yt-neuvottelujen alla. Työvoimaa tarvitaan, eikä edesmenneitä voi irtisanoa.

Minulle maksetaan edelleen pähkinöinä, mutta enää ei pähkinäallergia haittaa. Seuraavassa palautekeskustelussa pohditaan, ovatko cashewpähkinät turha kustannuserä ja voisiko kohdallani joustaa lounastauoista.

Aamuisin asettelen raajani takaisin oikeaan järjestykseen. Olen aina ollut levoton nukkuja.

Intiasta kysellään sähköpostilla, miten VR toimii. Marakatit ovat karanneet ilkamoimaan kaupungin hautausmaalle. Toimitusjohtaja vaatii tulosraportteja Balilta käsin. Tuijotan ruutua punaisilla silmilläni.

Onneksi olen oppinut uusia temppuja. Yhdellä ruksauksella irrotan toisen käsistäni. Se lähtee metsästämään marakatteja. Toisella kädellä piirrän pöytään pentagrammin ja sytytän kynttilät rautatiedemonille. Mutisen manauksen samalla, kun varpaani nakuttavat tulosraportteja.

”Homma hoidossa”, kuittaan kaikille.

(Spin 1/2017)


Tuntematon virhe

Natasha tuli tajuihinsa asuntonsa lattialla. Hän räpytteli hitaasti ja jäi tuijottamaan kattoa. Sen siitä sai, kun kämppiksenä oli hipinretku, Derin oli taas maalannut kattoon jotain mandaloita.

Kesti hetken, ennen kuin hänelle valkeni, mitä roiskeiset kuviot katossa olivat. Keittiötasolla retkotti tutunnäköinen ruumis. Jos hän olisi tullut kotiin yhtään aiemmin…

Natasha kavahti istumaan ja katui sitä punaiseksi värjäytyneen huoneen kiepahtaessa. Hän vilkaisi alaspäin. Työvaatteet, kulkukortti edelleen takin rintamuksessa. Natasha Dyachenko, tulkki, Bionic Interpreting.

Hän kohotti kätensä korvalleen. Korvasta valunut veri tahrasi hänen sormensa.

”Uutiset”, hän sanoi ääni vapisten.

Seinäpäätteelle rävähtivät BBC:n otsikot. ”Suurvaltasuhteet ilmiliekeissä.” ”Aloittiko tämä tulkki kolmannen maailmansodan?”

Hänet oli hakkeroitu.

(Spin 1/2017)


Aivovuoto

Rottapopulaatio jäi kodittomaksi, kun opiskelija-asuntoalueelta raivattiin pensaat kehityksen nimissä. Varjoisilla pihoilla kävi kuhina, kun pakolaiset etsivät pesäpaikkaa.

Asukkaat valittivat. ”Mitäs elätte niin paskaisesti”, oli kiinteistöhuollon vastauksen ydin. Kiitin onneani, että asuin kuudennessa kerroksessa.

Epäilykseni heräsivät, kun näin rottien odottavan jonossa hissiä.

Ei se mitään, että löysin tiskialtaasta rottakaksikon, mutta ne olivat virittäneet teesiivilästä katapultin ja ampuivat minua pähkinänkuorilla. Roskakaapista kuului bakkanaalinen meteli.

Pahin oli tapahtunut: aivovuoto oli totisinta totta. Opiskelijoiden aivoista tihkuva visvainen ajatusmateria oli tehnyt rotista superälykkäitä.

Kirosin kiinteistöhuollon hampaattomuutta ja valmistauduin sotaan tuholaismyrkyllä ja hengityssuojaimella.

Toivoin, etteivät ne olleet minua älykkäämpiä.

Samassa valot sammuivat. Rotat olivat löytäneet sulakekaapin.

(Spin 1/2017)

Mainokset