Ajattelin kertoa taas jotain viimeisimmästä käännösprojektistani, kun suomennos näki vihdoin päivänvalon. Melissa Febosin esseekokoelma Girlhood ilmestyi hiljattain suomeksi nimellä Mitä on olla tyttö (Atena 2023). Teos käsittelee feministisiä ongelmia Yhdysvalloissa kirjoittajan oman kasvutarinan ja laajemman kulttuurisen ja historiallisen kontekstin kautta.
Teos oli erittäin mielenkiintoinen ja haastavakin käännettävä: fakta, omaelämäkerrallisuus, kaunokirjallinen ote ja intertekstuaaliset elementit sekoittuvat keitokseksi, jonka merkitysten välittäminen ei ollut aivan helppo tehtävä. Samat asiat kuitenkin ilahduttivat kovasti. Ei liene yllättävää, että minuun vetosi laadukas teos, joka ei aliarvioinut lukijaa.
Mikä käännöksessä sitten oli haastavaa ja mikä mielekästä?
En laske kirjoittajan kaunopuheista tyyliä ongelmaksi, vaikka se oli toisinaan hieman kryptistä. Nautin siitä, kun joku muukin selvästi nauttii kielestä. Se tekee kääntämisestä mielekästä. Tässä teoksessa pidin kovasti proosarunomaisesta prologista. ”Et valitse häntä, mutta hän löytää sinut, sileä sirpale, ja vetää sinut luokseen. Rakastuneena hiuksesi ja sormenkyntesi kasvavat luunkirkkaina, vahanvalkoisina, neulanohuina, kunnes repeävät irti ja putoavat.”
Intertekstuaalisuus ja runsaslukuiset lainaukset aiheuttivat sekä harmaita hiuksia että oivalluksen hetkiä. Voin todistetusti sanoa, että sekalaisesta humanististen tieteiden opiskelusta on ollut valtavasti hyötyä: etenkin antiikintutkimuksesta mieleen tarttuneelle tiedolle oli käyttöä, kun kirjoittajan rakkaus kreikkalaisia myyttejä kohtaan ilmeni vähemmän ilmiselvinä metaforina hänen käsitellessään äitisuhdettaan. Kulttuurihistorian noitavainokurssikin osoittautui hyödylliseksi, kun epätoivoon vaipumisen sijaan otin Malleus Maleficarumin kauniiseen käteen. Kaunokirjallisia viittauksia luonnollisesti riitti Tulipunaisesta kirjaimesta Pikku prinssiin, ja niiden löytäminen oli aina ilahduttavaa. Päädyin jopa kääntämään hieman lordi Byronia…
Elokuvien ja 1990-luvun populaarikulttuurin tuntemukseni taas ei ollut samalla tasolla, mikä sai aikaan paljon taustatyötä ja hiusten repimistä. Ranskalaiset filosofit ja psykologit eivät myöskään ole ominta alaani, vaikka täytyy myöntää Lacanin aiheuttaneen vähemmän hankaluuksia kuin Hitchcockin. Tutkimus kuuluu työn luonteeseen ja on omalla tavallaan palkitsevaa. Käännösongelmia ei turhaan kutsuta ongelmiksi – ja niiden ratkaiseminen tyydyttävästi on aina hienoa. Uskon, että populaarikulttuurin suhteen päästiin tässä hyvään lopputulokseen.
Lopulta hankalimpia käännettäviä olivat kulttuurisidonnaiset ilmaukset, sanonnat ja erilaisiin alakulttuureihin liittyvä sanasto. Hyvin tyypillistä siis. Hanhet kummittelevat edelleen painajaisissani monimielisesti ja monitulkintaisesti käytetyn ”loose as a goose” -ilmauksen vuoksi. Päätöksiä oli tehtävä myös sen suhteen, mitä tehdään lähdetekstin vieraskielisille ilmauksille, paljonko kotoutetaan ja paljonko lukijalta odotetaan. Pyrin samanlaiseen tasapainoon kuin alkuteoksessa. En halunnut selittää tai vääntää enemmän ratakiskoa kuin oli pakko. Toisaalta ymmärrettävyys ei saanut kärsiä. Tämä on aina tasapainottelua, jonka onnistumisen päättää lopulta lukija.
En ollut aiemmin kääntänyt esseekokoelmaa, joten koin työn aikana muutamia valaistuksia. Esseet olivat tyyliltään ja aiheiltaan vaihtelevia ja kertoivat usein eri ajanjaksoista kirjoittajan elämässä. Tämä oli kiinnostavaa mutta työlästä. Taustatyön määrä lisääntyi aiheiden vaihdellessa. Ennen kaikkea itse käännösprosessiin kului enemmän aikaa kuin oletin. Yleensä kirjakäännöksissä työ alkaa jossain vaiheessa soljua huomattavasti alkua nopeammin. Vaihtuvat esseet taas tuntuivat siltä, että joka kerta oli aloitettava alusta. Toki kirjoittajan tyyli ja taipumukset kävivät tutuiksi, mutta teoksen muoto vaikutti silti merkittävästi kokemukseeni.
Kaiken kaikkiaan olen todella iloinen siitä, että sain käännettäväkseni laadukkaan teoksen, jolla oli myös kaunokirjallisia avuja. Esseet ovat valaisevaa luettavaa etenkin, jos dystooppishenkinen 1990-luvun Yhdysvallat kiinnostaa. Muistin kyllä, että ysärillä oli ikävää, mutta huonomminkin olisi voinut mennä – etenkin tytöillä, naisilla ja kenellä hyvänsä jotenkin erilaisella. Mitä on olla tyttö tarjoaa tutkivan otteen lisäksi oivallista ajankuvaa.
Paperiaaveet 